Oon taas vähän sillä mielellä, että olis kivempi puristaa silmät tiukkaan kiinni ja kadota hetkeks. Hetkeks, semmoseks lepotauoks, että jaksais sitten taas olla ilonen. Aattelin että voisin alkaa pakkaileen jo näitä tavaroita ja heitteleen turhia pois, mut en haluakaan. En tiedä haluanko ikinä, haluaisinko mitään täältä mukaan minnekkään. Totta kai haluan, nyt ei vaan tunnu siltä. Tuntuu typerältä. Tuntuu tyhjältä. Siltä että haluaisin joka aamu jäädä kotiin nukkuun, joka tunnilta haluaisin lähteä pois ja kotona tahtoisin aina kadota, tai ainakin jotenkin luvallisesti vaan kadottaa todellisuudentaju. Ja sitten päädyn taas häpeemään tätä paskaa lusmuilua, kun en tee mitään ja itken kun pikkulapsi. Ei tässä pitäis olla mitään itkemistä, ei mitään pelkäämistä eikä suremista. Eikö niiden juttujen aika menny jo monta vuotta sitten? En mä halua vastauksia keltään, en mä jaksais oikeen nähdä ketään. Tuntuu niin tyhjältä nähdä ketään. Teeskentelemiseltä? Toi ykskin käyttäytyy kun iso lapsi. Neljä isoo lasta tutit suussa tässä perheessä, ja kolme niistä on vielä täysikäsiä.
Kaks autoo tankattu, 194e.
Vois käydä laittaan saunan päälle.