IRC-Galleria

kirjotampa mäki nyt ton synnytyskertomuksen ko kaikki muukki :P

elikkäs 10.10 sunnuntaina...
ihan normi päivä oli ja kaikkia eri vippas konsteja taas kokeilin koko päivän... illalla sit katoin bb:n suoran ja voivottelin että on se kumma kun ei miltään tunnu eikä mitään merkkejä mistään edelleenkään. vauvan pää kun oli ollu jo niin matalalla ja muutenki kaulat sun muut oli jo häipyny aikaa sitte.. Siitäpä taas sitte lähin pettymyksen kans nukkumaan että eipä tainnu tänäänkään olla mun päivä. kello oli jotain 23.40? nappasin valot kiinni ja pistin oikeen hyvän asennon, uni meinas tulla oikeenki helposti kun sitte kuulu et NAPS ja tuntu semmonen pikku poksaus. huikkasin vaan paavolle et HEI, nyt tais mennä veet, jännityksen vihlaus kävi kurkussa asti. paavopa siitä nous ylös, pisti valot päälle ja sano että jahas mäpä käyn keittään kahvit. mä istuin sängyllä ja ihan pöyristyneenä vaan toljotin seinään ku vedet vaan lorisi."et jaa nytkö tää alkaa" nousin ylös ja whooooom lisää vaaan tuli. mulla rupes jalat vaaan vispaan ihan mielettömästi, jännitti ja pelotti niin rankasti. siitäpä sitte pukasin vaatteet päälle ja mummu tuliki sitte justiinsa meille poitsua hoitamaan. heitettiin kahvit naamariin ja mä olin vielä et joo no ei meillä mikään kiire oo, vaikka supistukset oli jo aika kovia.. sit vaan mummu sano että antaas mennä jo ku noin kipeenä oot. niimpä me sit lähdettiin köröttelemään KPKSssää kohti,paavo siinä vähä kaahaili ja mä vaan sannoin et "juu ei sitä nyt tarvi kuitenkaaan liiotella et ei tässä mikään hätä oo.."

sairaalaan kirjauduttiin sit sisään n. 12.30. mentiin tutkimus huoneeseen -tässä vaiheessa supistukset oli jo niin jäätäviä et en edes pystyny siihen sängylle mennä makaamaan.. enkä tahtonu oikeen housujakaan saada jalasta-- no pinnistelyjen jälkeen sit menin siihen makaan ja kiljuin vaan et äkkiä äkkiä! ja 4cm auki. se laitto sen käyrän siihen sit pörräämään ja mä vaan rukoilin et pääsis jo helevettiin tästä ku ei enään kestä... sit rupesin vaan mariseen et nyt täytyy saada jotain ja ÄKKIÄ! pyysin sitä spinaalia -verikokeet tilattiin...

siirryttiin saliin kello oli n.01.. ruikutin koko "matkan" että mulla lähtee taju, antakaa nyt jumalauta jotain. päästiin saliin ja se labramuija tuli sit suurinpiirtein het perästä. nojasin johonki tasoon siinä ja tokaisn et -voi jumalauta nyt kyllä tulee jotain. kipu oli jotain ihan sanoinkuvaamattoman kauheeta.. kätilö sit sano et tuuppa tähän sängylle niin katotaan et joskus tilanne voi edetä aika huikeeta vauhtia. yritin jotenki kipitellä sinne sä'ngylle ja ulvoin vaan sille kätilölle et mä EN PYSTY tulla siihen sängylle.. kauheen väittelyn jälkeen mä sit jotenki vaan kampesin siihen sängylle konttaalteen ja se sanoki et jahas -verikokeita ei enään tarvita. lapsi syntyy nyt. sillon mulle iski semmonen epätoivon tunne että ei IKINÄ mun teki mieli repiä se labramuija vaatteista takasin ja huutaa vaan että sä et lähe täältä perkele mihinkään!!!! räävyin siinä sängyllä vaan että antakaaa mulle jotain -kätilö sano vaan että, meillä ei oo mitään enään antaa sulle, ilokaasu on ainut. otin sitte sitä ku ei mitään saanu- en kyllä huomannu et se olis mitään auttanu mut vetelin sitä siinä toivossa et sen on pakko auttaa mua ku ei muuta enään saa.. ponnistaa olis saanu mutta EI, mä vaan räävyin siinä et mä en uskalla mä en uskalla mua pelottaa.. sit mä vaan jotenki tajusin et mä en pääse tästä mihinkään, kukaan ei voi mua auttaa, mun onvaan pakko kärsiä se viiminen ja pahin kipu. niimpä sitten ponnistus vaihe alko. (2min) 1.29 3000g/49cm/36cm pieni täydellinen tyttö synty <3
synnytyksen kokoneiskesto sit oli se 1.57.. ja kyllä mä sanon et vaikka oli nopee niin kivut oli kyllä todellaki sen mukaset!!! nytpä on sitte kokeiltu miltä se tuntuu luomuna synnyttää, ja voin kyllä sanoa että toiste en kokeile jos ei oo pakko. siis luomusynnytystä.

ei se kipuilu kuitenkaan siihen loppunu, istukan painelu ja jälkisupistukset kyllä vaati sitte taas ihan uuden kipupanostuksen.. istukan painelu kävi ihan MIELETTÖMÄN kipeetä!!! ja jälkisupistukset oli tooooosi kovia!!! vetelin kipuläääkkeitä, vaikkakaan en huomannu et ne olis mitään edes auttannu. kuitenki sen kivun siinä vaiheessa kestää jo ihan keposesti ku tietää että vauva on nyt maailmassa ja isoin työ takana. oli se taas sen arvosta <3

38 viikoilla mennään!

ja voi hyvä ihiminen ku nyt alkas tapahtuun jotain! mahollisimman äkkiä ku olis homma pois alta niiin sen parempi!!! mitä kauemmin kestää sen isompi kynnys se on lähtee!!! KÄÄK! miten tästä ihiminen seleviiää!??? miksei nukutuksessa voi synnyttää? paitti leikkaamalla. tai miks ne ei tee jo synnyttämisestä helepompaa ku kaikkeen muuhunki voidaan satsata niin hulluna. oliskohan saunassa mukava synnyttää??? siellä ku on lämmin..? mitä jos sauna synnytys tekiski jonku come backin?

37!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! apua!!!
tässsähän alkaaa jo päivät käymään vähiin ja jännitys kasvamaan! miten ihmeessä mä oon taas pistäny tän koitoksen eteen!!!! toivottavasti se olis vaaan pian eessä niin ei enään tarvi ressata sitä!!!! alkaa jo tuntuun että olis kohta kiva vaan muistella synnytystä eikä ajatella sitä tulevana tapahtumana... mutta pian <3

oikeeen tässä säikähdin kun tajusin kuinka nopeeta aika on menny.. laittelin vauvan sänkyyn verhokatosta ja reunapehmustetta, ja hoksin että huhhuh, kohta siinä taas nukkuu joku pieni tuhisija <3 odotus käy vaan niin malttamattomaks ku noita kaiken maailman tavaroita rupee kaivamaan laatikoista esiin.. olis niin kiva lykkiä vaunuja, ja heilutella sitteriä <3 vaikkaki sitte sitä aatteleeeki että voiku joku hoitais hetken niin että sais hengähtää! mutta hooohetkeä odotellessa!

Kultahippuja hiuksiisi heitän,
suukoilla pienet kasvosi peitän.
Onnea sulle tahdon vaan,
enkelin vierelles kulkemaan.

en millään uskois että siitä on jo 2 vuotta kun oman pikkumiehen sain. tää päivä on haikee, samalla kuitenki niin ihana. haikee koska tuntuu että aika on menny niin nopeesti ja olis maailmassa ihaninta kun sais elää hetken siitä päivästä ku daniel synty. ku sais kokee vielä kerran sen tunteen ku saa sen oman pienen ihmisen jota niin kauan on odottanu syliin. se on tunne mitä ei voita mikään. se onjotain parasta. ei voi sanoo ku että oon maailman onnellisin mun omasta pienestä enkelistä <3

onnea daniel pieni.

jos yhtään tuntuu että ´pitäis jotain Robin Hood toimintaa harrastaa niin täällä olis yks vapaa ehtonen :P
vippi ajat on ny loppu ja lisää en tilaa!

kyllä se elämä tästä voittaa :)

Nimeni on Chris,
Olen kolme,
Silmäni ovat turvoksissa.
En näe.

Minun täytyy olla tyhmä,
Minun täytyy olla paha,
Mikä muukaan olisi voinut,
tehdä isän niin vihaiseksi?

Toivon että olisin ollut parempi,
Toivon etten olisi ollut ruma,
Sitten ehkä äitini,
Haluaisi vieläkin halata minua.

En voi tehdä väärin,
En pysty puhumaan ollenkaan,
Tai muuten olen lukittuna ylhäällä,
Koko päivän.

Kun olen hereillä,
Olen aivan yksin,
Talo on pimeä,
Väkeni ei ole kotona.

Kun äiti tulee kotiin,
Yritän olla mukava,
Niin ehkä minä saan vain,
Yhden selkäsaunan tänä iltana.

Kuulin auton,
Isä on palannut,
Charlien baarista.

Kuulen hänen kirouksen,
Nimeni on sanottu,
Painan itseni,
Seinää vasten.

Yritän piileksiä,
Hänen pahoilta silmiltään,
Olen niin peloissani nyt,
Alan itkeä.

Hän löytää minut itkemästä,
Kutsuu minua rumilla sanoilla,
Hän sanoo, että on minun vikani,
Että hän kärsii töissä.

Hän läimäyttää ja lyö minua,
Ja huutaa minulle enemmän,
Pääsen vihdoinkin vapaaksi,
Ja juoksen ovelle.

Hän on lukinnut sen jo,
Ja minä alan karjua,
Hän ottaa minut kiinni ja heittää minut,
Kovaa päin seinää.

Minä putoan lattialle,
Luuni melkein murtuneena,
Ja minun isäni jatkaa,
Enemmän huonoja sanoja.

'Olen pahoillani!', minä huudan,
Mutta se on nyt liian myöhäistä,
Hänen kasvonsa on kieroutunut,
Käsittämättömäksi.

Se kipu ja loukkaantuminen,
Uudelleen ja uudelleen,
Hyvä Jumala, armahda minua!
Lopeta se, kiltti!

Ja hän viimeinkin lopettaa,
Ja suuntaa ovelle,
Sillä välin kun makaan siellä liikkumattomana,
Loikoillen lattialla.

Nimeni on Chris,
Olen kolme vuotias,
Tänään isäni,
Murhasi minut.

Ja sinä voit auttaa,
Jos luet tätä,
ja et ohita.

Minä rukoilen sinun anteeksiantoaisi,
Sinun olisi pitänyt olla,
Yksi sydämetön henkilö,
Jos ei vaikuta sinuun,
Tämä runo.

Ja koska sinä OLET vaikuttunut,
Tee jotain sille!
Kaikki mitä pyydän sinua tekemään,
On siirtää tämä eteenpäin!

JOS SINÄ OLET LASTEN PAHOINPITELYÄ VASTAAN!
Lähetä tätä 'Isä ... se sattuu'

Jos et lähetä tätä kenellekkään kenet tiedät

Niin silloin oletettavasti et välitä lasten pahoinpitelystä.

Ensiksi minä luulin tätä vain ketjukirjeeksi
Ja en aikonut lähettää tätä eteenpäin,
Mutta nyt tajusin että tämä on tärkeä tilanne.

Ainakin viisi lasta jokainen päivä kaikkialta maailmasta kuolee lapsipahoinpitelyn takia.

Miltä tuntuisi painaa joka yö pää tyynyyn tietäen ettet koskaan ehtinyt pyytää
häneltä anteeksi, etkä koskaan sanonut hänelle kuinka paljon hänestä välität?
Miltä tuntuisi itkeä itsensä uneen hänen kuva mielessäsi, toivoen, että saisit
hänet edes hetkeksi takaisin, jotta voisit halata häntä, kertoa hänelle kuinka
tärkeä hän on ja pyytää anteeksi sitä, että olet joskus sanonut hänelle pahasti.
Katsoisit häntä silmiin ja pitäisit lujasti kiinni, et haluaisi enää koskaan päästää
häntä menemään. Mutta niin voisi vain toivoa. Totuus on, ettet enää koskaan
näkisi häntä. Et enää koskaan saisi tilaisuutta pyytää anteeksi, kertoa kuinka välität,
halata, ehkä suudellakin. Et koskaan. Tee se siis nyt. Elä kuin viimeistä päivää,
kerro ihmisille joista välität, miten tärkeitä he ovat ja pyydä anteeksi ihmisiltä, joita
olet loukannut. Sillä et ehkä enää koskaan saa toista tilaisuutta.. Elämä on opettanut,
että kuka tahansa meistä voi lähteä huomenna. Se voit olla sinä, se voin olla minä,
se voi olla kuka tahansa. Mutta jotta sinun ei tarvitsisi murehtia asioita joita jätit
tekemättä tai sanomatta, tee ja sano ne tänään. Juuri nyt. Lähetä ystävillesi tekstiviesti,
sähköposti, tai soita heille. Kerro että välität. Sillä ehkä.. Ehkä huomenna et enää voi...

Laita tämä omaan päiväkirjaasi jos haluat kertoa läheisillesi kuinka paljon heistä
välität, ja kuinka paljon he sinulle merkitsevät. Toivottavasti jokainen, joka tämän
lukee, havahtuu ajattelemaan sitä, kuinka tärkeitä toiset ihmiset meille oikeasti
ovat, vaikkemme sitä aina itse osaa näyttääkään.