IRC-Galleria

Olin tuota ainakin muutaman kuukauden vanhana. Ja monenlaista muuta, näin kertoo neuvolavihkoseni. Neuvolavihkonen sen takia etten tiedä mikä se on oikeesti. Kuitenki joku sellanen, kyllä te tiedätte. Tein myös moraalisesti arveluttavan teon ja vertasin omia tietojani veljieni vastaaviin ja sain selville monenlaista tarpeellista:

- Olin syntyessäni kaikista painavin. Myös myöhemmissä tarkastuksissa oli pikkuisen nelivuotiaan tietoihin kirjoitettu "painoa nyt liikaa", onneksi tosiaan en ainakaan muista että niin pienenä olisin ymmärtänyt tai tiennyt moista. Life is hard but so am I (tuttu penaalista, tiedättehän), kai se on osa identiteettiä tai jotain. En oo ehkä nykyään meistä suurimman elopainon omaava mutta suhteessa kuitenki olen. Sillä ei kai pitäs olla mitään merkitystä mut tuntuu vaan aina olevan. Eläkää sen kanssa.
- Oltiin Markon kanssa pisimmät. No joo kyllä, enpä taida ehkä olla pisin enää. Enkä oo muutenkaan enää pitkä niinku viel ala-asteella kai. Kaikki mokomat on menny ohi jossain vaiheessa ku mä vaan satuin kasvamaan aikasemmin. Mut veljiäni tuskin saavat hekään ikinä kiinni?
- Päänympärys oli jälleen mulla ja Markolla pisin. Yleensähän pojilla on suurempi pää, mutta eipä tietenkään meillä. Mistä mun pääni suuruus kertoo, sitä en osaa sanoa.
- Opin ensimmäisenä sanomaan merkitseviä sanoja. Tarkkoja tietoja ei ollu mun lisäks muilla ku Markolla, joka oli sanonu jotain vähänkään järkevää 5 kuukautta mua myöhemmin. Ei siis ajallisesti vaan iällisesti, olis jo huolestuttavaa jos 6-vuotias ei osais sanoa mitään. Respectiä nyt vähän silläki et "keskivertolapsi" (voi miten vihaankaan tollasta) sanoo ensimmäisiä merkitseviä sanoja 12-16-kuukautisena, minä 8 kuukauden vanhana. Senkään merkitystä nykypäivään en tiedä.

Muita verrattavia tietoja en kai löytäny. Paitsi että lueskelin äidenkin vastaavaa, siitä ei paljon saanut irti mutta kouluun mennessään äide oli 7 cm lyhyempi ja 8,5 kg kevyempi ku minä vastaavana aikana. Kovin hurjaa.

Hih sitten siellä luki että mä piirrän hyvin ja yhteistyötaidot on erinomaiset hih. Mut jos ajattelen Kimin ja Simiksen arvioita mun sotkuista koulun seinällä niin mä epäilen kovin taitojen siirtymistä tähän päivään. En oo siis nuorisokriminaali ja sotkenu seinää vaan siellä on mun sielunmaisemia ikuistettuna paperille. Köh.

Sit palasin muutenki lapsuuteeni. Kauheita ja kauhean ihania muistoja ala-asteelta. Esimerkiks sillon mulle puoli maailmaa merkinnyt Tietäjän valtakirja äidinkielellisiä tietoja mittaavasta Tietäjän jalokivet-pelistä sai ihan silmät kiiltelemään. Miten hienolta tuntukaan sillon peitota ensimmäisenä koko muu luokka ablatiivin taivutuksessa ja predikaatin tunnistuksessa. Miltä tuntukaan saada joku tunnustus tekemisistään. Koska niitä siellä riitti, kaikenmaailman kokeita, stipendejä ja kunniakirjoja esimerkiks kertotaulujen osaamisesta ja lajintuntemuksesta. Etin kovalla vimmalla mut en mitenkään löytäny sitä yhtä tiettyä legendaarista viidennen luokan hissankoetta.

Löysin myös yhen hupaisahkon lehtijutun jossa kolme nuorta ja innokasta kirjallisuuden harrastajaa Karamzinin koulusta esittelee kirjoja Nuuksion koulun oppilaille. Tai ei se juttu kertonu siitä mut kuva oli sieltä, kuva josta tarkkanäköinen saattaa jotenkuten nuo tytöt jopa tunnistaa. Tunnistamisen vaikeus johtuu vaan kopion laaduttomuudesta. Samat tytöt ne on edelleen, kaikkien etenki hiustyyli kyllä kovasti muuttunu tuon vuoden 2001 tai 2002 jälkeen mutta muuten. Ida, Satu ja minä.

Sitten kävin jopa moikkailemassa sitä mummoa joka oli ihan samanlainen ku ennenki. Miettikää kun teidän elämän valo ois se että joku jaksaa vääntäytyä teitä kattomaan aina sillon tällön ja ainoa asia mitä koskaan odotatte on seuraava ruokailu. Ainoa asia mitä mietitte on se, miten naapurin vanha rouva jakselee ja joko se pikkuserkun pojantytärkin menee kouluun.

Mut siel on muutamia ihan loistavia ihmisiä. Tai kaikki on tietenki yhtä hyviä, mut jotenki mä kunnioitan niitä ihan mielettömästi. 96-vuotias käsittämättömän pieni ja hauras nainen joka jaksaa aina hymyillä ja vääntää vitsiä ihan kaikesta. Se ei kai kuule eikä näe läheskään kaikkea mut se kuitenki tuntuu tajuavan asioista paljon enemmän ku moni muu. Se on sellanen satuolento, vanha ja viisas keijukainen. Älkää naurako mulle, menkää ite sinne kattomaan.

Sit on yks hoitaja, sellasta ihmistä ei vaan varmasti oo toista. Se jaksaa niitä potilaita aina, se hymyilee ja juttelee niille vaikkei ne mitään tuntuiskaan ymmärtävän. Olematta yhtään tekopirteä. Se niinku välittää niiden olosta oikeesti eikä vaan heitä puurolautasia ja kahvimukeja sinnepäin vaan syökin niiden kanssa. Se on niin tavallisen olonen nainen ku vaan voi olla, keski-ikänen ja sanoisinko suurikokoinen lyhyissä hiuksissaan ja silmälaseissaan. Mut se on kaikkea muuta ku tavallinen.

Sanon koko ajan "se" ja "ne" ja se jos mikä on epäkunnioittavaa. Mut en tarkota sitä niin.

Ihme selittely. Voi sentään! Taikka jopa margariini. Margariinikoroissantti.

Sit matkat sinne ja takasi juoksentelin edestakasi lyhtypylväiden väliä muiden kävellessä. Tiesin ettei turnipsein kuitenkaan enää jaksais mihinkään lähteä vaikka olikin arvellut moista, joten siinä sai vähän ehkä liikuntaakin. Näin auton jolla oli ihan loistava rekkari. MRF-784. Yksi ainakin ymmärtää. :D Loistava kaara.

Njahnjah. En oo tehny mitään tulevan kouluviikon hyväks, mut edelleenki onneks meillä on maanantaiaamut. Vaikka ei mul varmaan mitään tekemistä oliskaan. Sille typerälle tilinpäätökselle pitäs kai jotain tehä mut ei Hannu sitä muista kuitenkaan ja en muuten todellakaan edes ajattele tämmöstä viikonloppuna.

Eipä mulla taida juurikaan muuta tässä nyt olla. Olis tietysti mukavaa jos väestön lukumäärä Messenger-ohjelmassa ois runsaslukuisempaa mut onneks siellä on Valopilkku pelastamassa.

Mun kynsilakat on aika kauniit.

Hyvää huomenta.

3 34 83 86 141