IRC-Galleria

Tänään istuin kotisoffalla ja katselin kuvia tyttärestäni ja muistelin aikaa kun hän vielä oli keskuudessamme. Yritin muistaa miltä hänen äänensä kuulosti, miten hän nauroi tai miten hän väänteli nassuaan, mutta kaikki ei palannutkaan mieleen niin helpolla kuin ennen. Tulin tosi surulliseksi etten voinutkaan palauttaa kaikkea tuosta vaan mieleeni.

Ajoin töihin hautausmaan kautta jossa seisoskelin melkoisen tovin muistelemassa yhteistä aikaamme joka jäi kovin lyhyeksi, vain 16 vuotta. Miksi jotkut saavat elää jopa yli sata vuotiaaksi, mutta tyttäreni vain 16 vuotta? Miksi elämä on niin epäreilu toisia kohtaan? Miten voi joku pöpö olla niin tyhmä että eksyy kun on olemassa täsmälääkkeitäkin? Miksi juuri tyttärelläni oli niin huono tuuri että häneen iskenyt pöpö eksyi matkalla? Ja miksei mikään olemassa oleva lääke purrut eksyneeseen pöpöön johon se olisi purrut jos olisi ollut oikeassa osoitteessa? Nämä ovat sellaisia kysymyksiä joihin en varmaankaan tule koskaan saamaan vastaustan ja jotka minun vaan tulisi hyväksyä, mutta kun en voi hyväksyä.