IRC-Galleria

Tänään istuin kotisoffalla ja katselin kuvia tyttärestäni ja muistelin aikaa kun hän vielä oli keskuudessamme. Yritin muistaa miltä hänen äänensä kuulosti, miten hän nauroi tai miten hän väänteli nassuaan, mutta kaikki ei palannutkaan mieleen niin helpolla kuin ennen. Tulin tosi surulliseksi etten voinutkaan palauttaa kaikkea tuosta vaan mieleeni.

Ajoin töihin hautausmaan kautta jossa seisoskelin melkoisen tovin muistelemassa yhteistä aikaamme joka jäi kovin lyhyeksi, vain 16 vuotta. Miksi jotkut saavat elää jopa yli sata vuotiaaksi, mutta tyttäreni vain 16 vuotta? Miksi elämä on niin epäreilu toisia kohtaan? Miten voi joku pöpö olla niin tyhmä että eksyy kun on olemassa täsmälääkkeitäkin? Miksi juuri tyttärelläni oli niin huono tuuri että häneen iskenyt pöpö eksyi matkalla? Ja miksei mikään olemassa oleva lääke purrut eksyneeseen pöpöön johon se olisi purrut jos olisi ollut oikeassa osoitteessa? Nämä ovat sellaisia kysymyksiä joihin en varmaankaan tule koskaan saamaan vastaustan ja jotka minun vaan tulisi hyväksyä, mutta kun en voi hyväksyä.

kullanvärinen lahjapaperi

Sain tämän ystävältäni,joka sai valita kahden asian väliltä.Minä sain myös valita samoin.Olen valinnut.
Nyt on sinun vuorosi valita.

Tämä kertomus kertoo eräästä äidistä,joka moitti 5 vuotiasta tytärtään siitä,että tämä tuhlasi kokonaisen
rullan kaunista,kallisarvoista
kullanväristä lahjapaperia.Rahaa oli vähän ja äiti tuli entistä kiukkuisemmaksi,kun hän näki tyttärensä
koristelevan paperilla rasian,jonka hän laittoi joulukuusen alle.

Seuraavana aamunna tyttö antoi askin äidilleen sanoen "tämä on sinulle äiti".Äiti tunsi itsensä
vaivautuneensa muistaessaan eilisen kiukkunsa tytölle.Hänen ärsyyntyi kuitenkin uudestaan tyttärelleen
avatessaan paketin ja huomatessaan sisällä olevan rasian tyhjäksi.Harmistuneena hän sanoi
tyttärelleen;Etkö tiedä,nuori nainen,että kun annetaan lahja jolleekkin,
paketissa täytyy olla jotakin;?Tytölle tuli kyyneleet silmiin,kun hän vastasi,;mutta äiti,ei rasia ole
tyhjä! Minä täytin sen kokonaan suudelmilla!

Äiti murtui myös kyyneliin,polvistui tyttärensä eteen,ja sulki hänet syliinsä ja pyysi anteeksi ajattelematonta
kiukkuaan.Lyhyen ajan kuluttua tyttö kuoli tapaturmaisesti.Tarina kertoo,että äiti piti tätä tyttäreltään
samaa rasiaa yöpöydällään koko loppu elämänsä ajan.Kun hänellä oli vastoinkäymisiä,tai kun hän
tunsi itsensä masentuneeksi,avasi hän rasian ja otti sieltä kuvitellun suudelman ja muisti tyttärensä
rakkauden,jollahän oli paketoinut suudelmat rasiaan.Todellakin ihmeellinen tunne,on tämä lahja
meille,pieni rasia täynnä
pyyteetöntä rakkautta ja suudelmia lapsiltamme,perheeltämme,ystäviltämme.Ei ole mitään
arvokkaampaan täällä maan päällä kuin tämä.

Nyt sinulla on kaksi valintaa:
1.Lähetä tämä eteenpäin ystävillesi
2.Pyyhi tämä pois ja ole niinkuin tämä ei koskettaisi sydäntäsi.

Kuten huomaat,minä valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Ystävät ovat kuin enkeleitä,jotka nostavat meidät jaloillemme kun siivissämme on jotain vikaa,emmekä
muista miten tehdään,kun lennetään.
Jos saat tämän takaisin,tiedän että ystäväsi ajattelevat myös sinua!


Laitoin tämän tänne ja pyydän eräitä ihmisiä kopioimaan tämän saman tarinen omaan päiväkirjaansa

Vein viikolla Irtsun kanssa kiven hautausmaalle. Isäsi laittoi siihen kiveen kiinni messinki enkelin sekä messinki laatan nimelläsi (en laitattanu siihen syntymäaikaasi enkä kuolin päivääsi kuten et olisi halunnut) Luulin että sen paikoilleen vienti muuttaa jotain jotenkin, mutta ei... Kaikki tuntuu edelleen samalta: tuskalliselta, raastavalta, epätodelliselta jne... Odotan edelleen sua kotiin ovet paukkuen :( Joskus iltaisin vilkaisen kelloa ja meinaan soittaa sulle, että kotiintuloaika meni jo, mutta sitten muistan että olet sellaisessa paikassa johon en voi soittaa sulle :(

Toivottavasti se paikka jossa olet nyt, on hyvä paikka. Toivottavasti sun on hyvä olla siellä. Mun ei ole hyvä olla täällä, mulla on sua hirveä ikävä joka päivä. Haluaisin sut takaisin luokseni :( Tulisit edes käymään luonani uniin... Jotenkin toivon että olet nyt mun oma suojelusenkeli olkapäälläni.

Nyt kun olen pakkaillut kotia muuttokuntoon, olen muistellut sua. Jokainen tavara muistuttaa sinusta jollain tavalla. Tarkoitukseni oli heittää ylimääräiset tavarat pois, mutta miten voisin heittää pois sellaista mikä muistuttaa sinusta. Yhtään sinun tavaraa en ole heittänyt vaan olen pakannut kaikki talteen. Sinun puhelinnumerosi on edelleen puhelimessani, meseosoitteesi on edelleen mesessäni. En voi poistaa niitä, koska se olis tavallaan asian hyväksymistä, lopullisuuden myöntämistä.

"Hän jota kaipaamme täällä
kyynelin ikävöiden,
Jumalan kämmenen päällä
levon sai suloisen.

Rakkaus jonka jaamme
ei kuole milloinkaan.
kerran me kohdata saamme
toisemme taas uudestaan.

Hän jota kaipaamme täällä
saapunut kotiin jo on.
Jumalan kämmenen päällä
rauha on pohjaton. "


"Missä taivas kohtaa meren,
missä sateenkaari koskettaa maata,
siellä minä odotan sinua.
Missä tuuli kuiskaa,
missä uusi tähti syntyy,
siellä olet sinä.
Kaukana toisistamme,
kuitenkin vain ajatuksen päässä.
Astun sateenkaarelle,
tule sinä tuulen mukana minua vastaan"

"Hän jota rakastin ei ole täällä.
Hän lähti sade hiuksillaan.
Nyt tuuli hiljaa itkee vetten päällä,
ja kylmä kaste peittää maan.
Hän jota rakastin yön syliin lähti.
Hän jossain kulkee yli nurmikon.
Nyt lempeästi loista, taivaan tähti.
Hän ehkä yksinäinen tänään on.

Hän jota rakastin on poissa, poissa,
vaan lämpönsä hän jätti sydämeen.
Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa
ja yhä kuulen äänen vaienneen.

Hän jota rakastin käy yli sillan
vaan sydäntäni yhä soittaa hän.
Ja aina saapuessa uuden illan
käyn hänen kanssaan halki pimeän.

Hän jota rakastin – ei ole toista.
Sain kerran lahjan kaikkein suurimman.
En avaruuksista, en maailmoista
voi löytää toista, häntä rakastan."


Tällaisia runoja löysin tällä kertaa. Jotenkin ne sopivat tän hetkisiin tunteisiini/ajatuksiini. Mulla on suunnaton ikävä sinua rakas. Olen jotenkin neuvoton, avuton poismenosi kanssa. En tiedä mitä ajatella, mitä tuntea. Välillä olen tosi vihainen, pettynyt, kun taas välillä täysin voimaton suruni kanssa. Helpottuuko tämä koskaan? Opinko edes koskaan hyväksymään tätä? Edelleen odotan kuulevan äänesi jostain tai sinun marssivan ovesta sisään. En vieläkään tahdo uskoa että olet lopullisesti poissa, et palaa enää luoksemme kuin korkeintaan unissamme.

Maanantaina oli sinun syntymäpäiväsi. Olimme hautausmaalla piknikillä, meillä oli mukana kakkua, pullaa ja kaffetta. Meitä oli paikalla isovanhempasi, minä, pikkuveljesi Miska sekä Vippe. Siri ja Petrikin tulivat paikalle yllättäin. Meillä oli oikein mukvaa, koitin pitää toimintaa yllä ettei kukaan vaan alkaisi herkistelemään, itkeskelemään ja melko hyvin onnistuinkin.

Sintsu askarteli sulle hienon kortin ja pukeutui fiiniksi. Mä ostin sulle hienon tumman punaisen ruukkuruusun ja Vippe osti erikoisen väriset kesäneilikat. Pappa toi krysanteemin ja mummi toi tulilatvan. Vaikka piditkin enemmän sinertävästä niin nyt kaikki kukat olivat punertavia. Haudallasi paloi kaksi kynttilää, toinen oli sellainen tavallinen hautalyhty ja toinen sellainen vihreä kynttiläsysteemi, koska se sopi hyvin pöytäliinan ja servettien väritykseen.

Lähtiessämme hautausmaalle otin kameran mukaan jotta saan kuvia. Mielessäni ajattelin että näytän niitä kuvia sulle ja näyttän miten juhlimme synttäreitäsi tänä vuonna. Heti ajatuksen mentyä tajusin etten voi sellaista tehdä (näyttää kuvia sulle) koskaan ja purskahdin itkuun. Koska opin että sua ei ole enää meidän elämässä? Opinko koskaan? Oikeastaan en haluakaan, mutta ehkä se olisi jotenkin helpompaa, luulen ainakin niin.

Hautausmaalta lähdimme Miskan kanssa koto kautta laivalle. Menimme Europalle risteilylle oikein pitkän kaavan mukaan eli Tukholmaan asti. Vanhan kaavan mukaan join yhden paukun, kahvipaukun tällä kertaa ja Miska sai sellaisen vilkkuvan ja säkenöivän paukun (ilman alkoholia). En jaksanut kiinnoastua bändistä joten olin nukkumassa jo ennen klo 01. Aamulla kävimme aamupalalla vanhan kaavan mukaan, kävimme myös seisovassa pöydässä syömässä ja petyimme taas kerran pikkuisen. Taas oli kalavoittoinen tarjoilu, eikä oikeastaan mikään ollut silleen erikoisen hyvää.

Normaalisti nukun aina hyvin laivalla, mutta nyt nukuin tosi huonosti. Näin susta jotain unta ja laiva soitteli paljon torvea Tukholmaa lähestyttäessä. En muista mitä unta sinusta näin, mutta se ei tuntunut hyvältä. Paluu matkalla minulla oli kahta kauheampi ikävä sinua joten suurin osa paluu matkastamme istuin hytissä katselemassa telkkua ja lukemassa lehteä.

Me ollaan saatu Miskan kanssa uusi asunto, me muutetaan virallisesti 1.10. Ehkä se on taas sellainen asia joka pamauttaa totuudella vyön alle, en tiedä, mutta niin mulle on kerrottu. Meidän on kuitenkin pakko muutta kun ei pystytä tässäkään asumaan tuon sinun huoneesi tähden. Me meinattiin ensin muuttaa se huone joksikin muuksi, mutta ei se onnistu -> aaina se olisi kuitenkin sun huone. Toivon todella että tää muutto on oikea ratkaisu ja uskon niin sisimmässäni.

Ehti tässä taas muutama päivä vierähtää kirjoittamatta.

Menin sitten kuitenkin Ruisrockiin tekemään päihdetyötä, vaikka ensin ajattelin etten jaksa sitä tänä kesänä. Menin sinne sinun kunniaksesi, pidithän sitä arvokkaana hommana. Sain paljon tukea työkavereiltani siellä.

Lauantaina kävin laskemassa uurnasi maahan. Oli se kamalan raskas tehtävä, raskaampi kuin olin varautunut. Jo pelkästään sen astian nostaminen siitä kynttilöitten välistä ei meinannut nousta ylös. Muistui siinä mieleeni papin sanat että ihmisen tuhkat painaa saman verran kuin syntymäpaina...musta kyllä tuntui, että tuo oli paljon raskaampi kuin 3330g. Sulla oli kaunis puinen uurna jossa oli linnun kuvio joka sivulla. Se varmaan kuvastaa sitä että nyt lensit vapauteen kuin taivaan lintu. En antanut kenenkään muun koskea uurnaasi (ehkä olin itsekäs, en tiedä) halusin kuitenkin itse pitää sinut sylissäni ja kantaa koko matkan viimeiselle leposijallesi, koska tiesin että tämä oli se viimeinen kerta kun saan pitää sinua sylissäni koskaan. Isäsi peitti sen pienen kuopan, ei antanut kenenkään muun tehdä sitä.

Me keskusteltiin isän kanssa jälkeenpäin parkkipaikalla haudalle tulevasta enkelistä. Annoin isällesi tehtäväksi etsiä kiveen tulevaa enkeliä (messinkistä). Haluaisin sen lentävässä asennossa olevana. Kivi meillä jo on ja siihen tulee sinun nimesi pelkästään, koska et koskaan ymmärtänyt miksi siinä pitää olla syntymä- ja kuolinpäivät. Meillä on sen verran suuri kivi että siihen mahtuu meidän kaikkien nimet ja samaan paikkaan tullaan me kaikki, olen jo varmistanut asian isovanhemmiltasikin.

Olen saanut paljon tukea monelta suunnalta ja olen kiitollinen siitä kaikille tukijoilleni. Olen jo uskonut sen ettei puhelimeni soi puolen yön aikaan ja olen uskonut myös ettei ovet kolise enää sinun toimestasi. Aina tullessani ovesta sisään, tarkastan kaikki kengät (myös sinun kengät jotka on edelleen paikoillaan jäljiltäsi), ketä on kotona.En kuitenkaan ole vielä uskonut että olet lopullisesti poissa meidän elämästä. En tiedä koska pystyn pakkaamaan tavarasi pois ehkä viimeistään muuton yhteydessä. Mitä mä niille teen? Annanko hyväntekeväisyyteen? Rippipukusi säilytän ainakin!

Sinä vaikutat vielä kun olen kaupassa ruokaostoksilla tai kun olen vaateostoksilla. Sinä myös vaikutit tehdessäni asuntohakemusta, sinä olet edelleen jollain tavalla meidän arjessa mukana, tavalla tai toisella. En ole uskaltanut tehdä vaateostoksia, koska aina ajattelen että tuosta sinä olisit tykännyt mutta en tiedä mistä minä tykkäisin. Ostan edelleen ruokaa kolmelle ja huomioin edelleen mistä sinä pidit/et pitänyt. Minun puhelimessani on edelleen sinun numerosi, sähköpostiosoitettasi en ole poistanut luettelosta.

Miten selviän tästä kaikesta järjissäni? Miten opin elämään ilman sinua? Olithan osa minua, minun elämässäni lähes 17 vuotta! Haluan uskoa että olet nyt suojelusenkelinä meille kaikille läheisillesi. Haluan uskoa että me tavataan vielä joskus jossain. En halua uskoa että kaikki on ohi kuoleman tullessa.

hyvästit
Käsi kädessä
hiljaisessa kirkossa
täynnä surua
ja tuskaa
kyyneleitä

arkku
kukkien peitossa
kuin niittyketo

tyttäreni rakkaani
nyt on aika
sanoa hyvästi
nyt on aika
luopua
lopullisesti

sano ne hyvästit
vaikka hiljaa
mutta sano
nyt on aika
toisen matkata iäisyyteen
muttei unohduksiin
nyt on aika
antaa rauha kuolemalle
antaa rakas enkeleille
pilvien reunoille

muistot
niin kuulaat ja kauniit
niissä elää hän elämäänsä
mielessämme aina

Olen tässä miettinyt paljon asioita suruun liittyen. Miten surra oikein, miten kauan siihen kuluu, mitä kaikkea siihen kuuluu jne.

Minä en osaa surra sinun poislähtöä, koska jotenkin se ei tunnu todelta. Suunnaton ikävä mulla on sua, toisenlainen kuin esim. viime kesänä kun olit Tukholmassa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu epätodelliselta, vähän kuin painajaisunelta josta en saa itseäni hereille. Monet on sanoneet, että sitten kun näen susta unta, olo helpottuu. Joka ilta nukkumaan mennessäni toivon näkeväni susta unta, mutta et ole tullut uniini.

Koskakohan todellisuus iskee minuun? Ja millaisella voimalla? Luulin että se kolahtaa hautajaisissa, mutta ei silleen. Naapuri sanoi, että se ei iskenyt siellä koska arkkua ei laskettu maahan. Iskeekö se sitten uurnan laskussa? Sitä en vielä tiedä.

Se saint paulia kukka, jonka meinasin heittää pois kun se ei kukkinut, alkoi kukkimaan sun kuolinpäivänä. Nyt siinä on tosi paljon kauniita kukkia. Viime vuonna se ei suostunut millään kukkimaan, eikä edellisenäkään vuonna.

Koitan kovasti pysyä arjessa ja elämässä kiinni. Koitan keksiä joka päivälle jotain tekemistä ja menemistä. Odotan kovasti että me saataisiin uusi asunto. Tuo yksi huone muistuttaa liikaa, ahdistaa olemassa olollaan. Jos meidän muutto pitkittyy niin muútan huoneesi oleskelutilaksi, hommaan sinne vuodesohvan, laitan tauluja seinille yms. Ei se silti poista sitä todellisuutta että se oli sun huone, mutta toivottavasti helpottaa täällä asumista. Kyllähän tämä koko asunto muistuttaa sinusta, mutta erityisesti tuo sinun huone. Kaikki sun tavarat ovat vielä paikoillaan, kengät eteisessä, hygieniatuotteet vessassa, mukit astiakaapissa jne. Eilen viimeksi viikkasin pyykistä sun vaatteita kaappiisi (toivottavasti oikein).

Tänään taas mieleni tekee sanoa sulle että rakastan sua, mieleni tekee silittää paksua kiharaa tukkaasi, halata ja pussailla....mutta mulla ei ole kuin tyynysi ja Ihaa-nallesi. Kyyneleeni ovat huuhdelleet tuoksusi pois tyynystä, mutta minulla on vielä yksi paitasi jossa on tuoksusi.

Hautajaisistasi on kulunut muutama päivä ja nyt on alkanut surutyö toden teolla. Suru tulee isoina hykyaaltoina, hukuttavina, tukahduttavina. Tunnen itseni avuttomaksi, voimattomaksi, heikoksi. Miten jatkan tästä eteenpäin? Mistä saan voimia jatkaa eteenpäin?

Täällä kotona kaikki muistuttaa sinusta: vessassa puhdistusaineesi ja hammasharjasi, eteisessä kenkäsi, astiakaapissa mukisi. Huoneestasi ei kuulu enää musiikki tai äänesi, mutta kaikki on siellä vielä paikoillaan. Iltaisin kellon lähestyessä kotiintuloaikaasi haen automaattisesti puhelintani lähemmäksi, koska odotan edelleen että soitat pyytääksesi lisäaikaa. Kaupassa käydessäni meinaan usein soittaa sulle että haluutko jotain. Tai etsiessäni kotona jotain tavaraa niin meinaan soittaa numeroosi ja kysyä sulta missä se jokin on.

Hautajaisesi olivat kauniit, jos niin voi sanoa. Paikalla oli paljon ihmisiä, luokkakavereitasi ja muita tuttuja. Pelkäsin kovasti että jalkani pettävät kukkien laskussa, mutta pysyin pystyssä, vapisevana kylläkin. Pappi luki korttimme, koska en uskaltanut avata suutani, etten olisi alkanut itkemään ääneen. Koko toimituksesta en muista oikeastaan mitään, yllätyin kovasti kun Jaana laittoi kuvia kappelista sähköpostiini. Muistotilaisuudessa soitimme mm. Titanicin My heart will go on sekä Yön Rakkaus on lumivalkoinen kappaleet. Mulla ei ole paljoa muistikuvia sen enempää kappelista kuin muistotilaisuudesta, jotenkin ne on pyyhkiytyneet muististani pois.

Tulen jatkossa kirjoittamaan sulle ajatuksiani ja mietteitäni. Mulle on ehdotettu että aloittaisin päiväkirjan kirjoittamisen, mutta kun en ole koskaan oppinut sellaisen kirjoittamisita niin teen sen kirjeinä sinulle. En ehkä kirjoita joka päivä, mutta ei se silti tarkoita ettet olisi silti mielessäni joka päivä. Kaipaan sinua tosi paljon, rinnassani tunnen sellaisen todella suuren möhkäleen joka tukahduttaa, vaikeuttaa hengitystäni, ajatellessani sinua. Ikäväni on ääretön, musertava, sanoin kuvaamaton. Tunnen olevani eksyksissä ilman sinua, vailla tarkoitusta. Millään arjen askareella ei tunnu olevan mitään merkitystä, kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä.