IRC-Galleria

Olen tässä miettinyt paljon asioita suruun liittyen. Miten surra oikein, miten kauan siihen kuluu, mitä kaikkea siihen kuuluu jne.

Minä en osaa surra sinun poislähtöä, koska jotenkin se ei tunnu todelta. Suunnaton ikävä mulla on sua, toisenlainen kuin esim. viime kesänä kun olit Tukholmassa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu epätodelliselta, vähän kuin painajaisunelta josta en saa itseäni hereille. Monet on sanoneet, että sitten kun näen susta unta, olo helpottuu. Joka ilta nukkumaan mennessäni toivon näkeväni susta unta, mutta et ole tullut uniini.

Koskakohan todellisuus iskee minuun? Ja millaisella voimalla? Luulin että se kolahtaa hautajaisissa, mutta ei silleen. Naapuri sanoi, että se ei iskenyt siellä koska arkkua ei laskettu maahan. Iskeekö se sitten uurnan laskussa? Sitä en vielä tiedä.

Se saint paulia kukka, jonka meinasin heittää pois kun se ei kukkinut, alkoi kukkimaan sun kuolinpäivänä. Nyt siinä on tosi paljon kauniita kukkia. Viime vuonna se ei suostunut millään kukkimaan, eikä edellisenäkään vuonna.

Koitan kovasti pysyä arjessa ja elämässä kiinni. Koitan keksiä joka päivälle jotain tekemistä ja menemistä. Odotan kovasti että me saataisiin uusi asunto. Tuo yksi huone muistuttaa liikaa, ahdistaa olemassa olollaan. Jos meidän muutto pitkittyy niin muútan huoneesi oleskelutilaksi, hommaan sinne vuodesohvan, laitan tauluja seinille yms. Ei se silti poista sitä todellisuutta että se oli sun huone, mutta toivottavasti helpottaa täällä asumista. Kyllähän tämä koko asunto muistuttaa sinusta, mutta erityisesti tuo sinun huone. Kaikki sun tavarat ovat vielä paikoillaan, kengät eteisessä, hygieniatuotteet vessassa, mukit astiakaapissa jne. Eilen viimeksi viikkasin pyykistä sun vaatteita kaappiisi (toivottavasti oikein).

Tänään taas mieleni tekee sanoa sulle että rakastan sua, mieleni tekee silittää paksua kiharaa tukkaasi, halata ja pussailla....mutta mulla ei ole kuin tyynysi ja Ihaa-nallesi. Kyyneleeni ovat huuhdelleet tuoksusi pois tyynystä, mutta minulla on vielä yksi paitasi jossa on tuoksusi.

Hautajaisistasi on kulunut muutama päivä ja nyt on alkanut surutyö toden teolla. Suru tulee isoina hykyaaltoina, hukuttavina, tukahduttavina. Tunnen itseni avuttomaksi, voimattomaksi, heikoksi. Miten jatkan tästä eteenpäin? Mistä saan voimia jatkaa eteenpäin?

Täällä kotona kaikki muistuttaa sinusta: vessassa puhdistusaineesi ja hammasharjasi, eteisessä kenkäsi, astiakaapissa mukisi. Huoneestasi ei kuulu enää musiikki tai äänesi, mutta kaikki on siellä vielä paikoillaan. Iltaisin kellon lähestyessä kotiintuloaikaasi haen automaattisesti puhelintani lähemmäksi, koska odotan edelleen että soitat pyytääksesi lisäaikaa. Kaupassa käydessäni meinaan usein soittaa sulle että haluutko jotain. Tai etsiessäni kotona jotain tavaraa niin meinaan soittaa numeroosi ja kysyä sulta missä se jokin on.

Hautajaisesi olivat kauniit, jos niin voi sanoa. Paikalla oli paljon ihmisiä, luokkakavereitasi ja muita tuttuja. Pelkäsin kovasti että jalkani pettävät kukkien laskussa, mutta pysyin pystyssä, vapisevana kylläkin. Pappi luki korttimme, koska en uskaltanut avata suutani, etten olisi alkanut itkemään ääneen. Koko toimituksesta en muista oikeastaan mitään, yllätyin kovasti kun Jaana laittoi kuvia kappelista sähköpostiini. Muistotilaisuudessa soitimme mm. Titanicin My heart will go on sekä Yön Rakkaus on lumivalkoinen kappaleet. Mulla ei ole paljoa muistikuvia sen enempää kappelista kuin muistotilaisuudesta, jotenkin ne on pyyhkiytyneet muististani pois.

Tulen jatkossa kirjoittamaan sulle ajatuksiani ja mietteitäni. Mulle on ehdotettu että aloittaisin päiväkirjan kirjoittamisen, mutta kun en ole koskaan oppinut sellaisen kirjoittamisita niin teen sen kirjeinä sinulle. En ehkä kirjoita joka päivä, mutta ei se silti tarkoita ettet olisi silti mielessäni joka päivä. Kaipaan sinua tosi paljon, rinnassani tunnen sellaisen todella suuren möhkäleen joka tukahduttaa, vaikeuttaa hengitystäni, ajatellessani sinua. Ikäväni on ääretön, musertava, sanoin kuvaamaton. Tunnen olevani eksyksissä ilman sinua, vailla tarkoitusta. Millään arjen askareella ei tunnu olevan mitään merkitystä, kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä.