IRC-Galleria

Ympärillä mustaa usvaa,

jäätävää kylmyyttä,

luisevat kädet, jotka puristavat hartioitani kasaan.

Tyhjät silmät tuijottaen syville omiini,

kalman tuoksu.

Nousen seisomaan ja annan tuulen viedä mukanaan.

Mukanaan kohti pimeyttä.

Olen kevyt ja vapaa.

En tässä elämässä vaan seuraavassa.

Sinä kosketit, minä heräsin.

Puhuit lempeitä sanoja, minä kuuntelin.

Kerroit maailman kauneudesta, minä uskoin.

Sanoit rakastavasi, mutta et minua.

Verhon takana kalpeat kasvot,

surun uuvuttamat juonteet suupielissä.

Silmissä kuoleman pelko ja kaipuu.

Ei se en ole minä.

Hän on se loukattu, hylätty ja hyväksikäytetty.

Se joka koko elämänsä eli muiden varjossa, hoivaten, huolehtien ja murehtien.

Ilman omanarvon tuntoa, täynnä syyllisyyttä ja häpeää.

Huomionkipeä, mutta näkymätön, koska itse niin sen halusi olevan.

Ei se en ole minä.

Yhteinen yö ja muisto siitä...

Joka ikinen sana, tunne ja kosketus.

Ne ovat kauniina kuvina mielessäni.

Kädet todellisuudesta kurottautuvat syvälle mieleni sopukoihin,

tarttuvat muistojen mielikuviiin, repivät nämä kappaleiksi,

hitaasti, harkiten.

Heitän kappalleet ilmaan ja suru ympäröi minut.

Mieleni tanssii, vaikka jalkani eivät liiku.

Kunpa oppisin taas tanssimisen taidon ja voisin hyppiä keväisellä nurmella.

Se päivä koittaa vielä, ehkä nopeammin kuin uskonkaan.

Näen auringon ja se loistaa silmiini niin että häikäisee.

Vihdoinkin.

Vihdoinkin.

Olisin vaan toivonut helliä sanoja,

vaikka valheita.

Olisin vaa toivonut lämmintä kosketusta,

vaikka vieraalta.

Olisin vaan toivonut rakastavaa katsetta,

vaikka säälistä.

Mutta sain nämä Sinulta ja se koskee.

Ei se mennyt niin, kuin olin unelmoinut.

Ei taaskaan.

Otit, käytit ja heitit pois.

Kuin pikkulapsi käperryn kylmään peittoon,

toivon voivani nukkua pois pelkoni, epätoivoni ja turhat haaveet.

Kello tikittää ja jokainen sekunti kuulostaa kovemmalta ja kovemmalta.

Yö on ikuisuus.

Vihdoinkin aurinko nousee.

Nostan kasvoilleni rautanaamion.

Se painaa, mutta tarvitsen sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta.

Enemmän kuin Sinua.

Ehkä jonain päivänä, kun olen taas kasannut itseni, voin poistaa naamion.

Silloin olen vahvempi.

Joskus.

Tyhjää.

Käteni harovat kohti pimeyttä.

Ei mitään.

Eilen rikkoutunut peili, se oli lopun alkua, sen tiesin.

Silti toivoin, uskoin ja luotin.

Pala palata kasattu, turhaan.

Puristan käteni nyrkkiin, pimeässä.

Tunnen kuinka sirpaleet repivät sormeni haavoille.

Tuntuu edes joltain.

Tiedän eläväni.