IRC-Galleria

Mä kävelen eteenpäin niin hiljaa ku osaan. On aivan hiljaista, vain kevyt sade rummuttaa noihin rappukäytävän ikkunoihin. Mä seisahdun oven eteen, jonka postiluukussa luki tuttu sukunimi. Kaivan taskusta avaimen ja työnnän lukkoon. Käännän sitä.
Lukko naksahtaa auki ja ovi avautuu hitaasti.

Mä kävelen sisään ja heitän sateen kasteleman takkini päältäni. Viskaan sen suihkun puolelle, kuivukoon siellä. Mä puoliks juoksen olohuoneeseen jaa vajoan sohvalle, peiton alle. Mulla on kiero olo koska mua naurattaa. Se on väärin, koska ei sais naurattaa. Tälläset asiat on surullisia juttuja - ja mitä teen mä? Nauran.
Joskus musta tuntuu että mä voisin heittäytyä alas maantiesillalta vaan sen takia että mun mieli on kiero ku korkkiruuvi. Mut joo, mä en pysty enää pidättelemään nauruani, joten mä nauran matalasti, vaikka tekis oikeastaan mieli itkeä. Mut en mä pystynyt itkemään jostain syystä. Kaikki takertui kurkkuun ja silmät vaan kuivu.
Ehkä itkeminen on liian säälittävää mulle.
Tai ehkä mä oon liian säälittävä edes itkeekseni.

Pikkuhiljaa, en ees muista missä vaiheessa ni mä vajoan uneen. Se on niitä vaiheita kun todellisuus sotkeutuu kaiken mun päässäni olevan kanssa - ja muistaakseni mä taas vedin tahallisesti koko purkillisen niitä päänsärkytabletteja.

//////

Kristian heräsi sohvaltaan ja puisteli päätään. Hitaasti hän muisti eilisen, ja puisti päätään uudelleen - saaden yllättävän pääsäryn tuntumaan kahta kamalammalta. Olo oli kuin krapulaisella, sellainen oksettava olo puuttui. Tai no - henkisesti se oksettava olo oli paikalla.

Joskus hän vaan vihasi itseään niin paljon.