IRC-Galleria

Mä kävelen eteenpäin niin hiljaa ku osaan. On aivan hiljaista, vain kevyt sade rummuttaa noihin rappukäytävän ikkunoihin. Mä seisahdun oven eteen, jonka postiluukussa luki tuttu sukunimi. Kaivan taskusta avaimen ja työnnän lukkoon. Käännän sitä.
Lukko naksahtaa auki ja ovi avautuu hitaasti.

Mä kävelen sisään ja heitän sateen kasteleman takkini päältäni. Viskaan sen suihkun puolelle, kuivukoon siellä. Mä puoliks juoksen olohuoneeseen jaa vajoan sohvalle, peiton alle. Mulla on kiero olo koska mua naurattaa. Se on väärin, koska ei sais naurattaa. Tälläset asiat on surullisia juttuja - ja mitä teen mä? Nauran.
Joskus musta tuntuu että mä voisin heittäytyä alas maantiesillalta vaan sen takia että mun mieli on kiero ku korkkiruuvi. Mut joo, mä en pysty enää pidättelemään nauruani, joten mä nauran matalasti, vaikka tekis oikeastaan mieli itkeä. Mut en mä pystynyt itkemään jostain syystä. Kaikki takertui kurkkuun ja silmät vaan kuivu.
Ehkä itkeminen on liian säälittävää mulle.
Tai ehkä mä oon liian säälittävä edes itkeekseni.

Pikkuhiljaa, en ees muista missä vaiheessa ni mä vajoan uneen. Se on niitä vaiheita kun todellisuus sotkeutuu kaiken mun päässäni olevan kanssa - ja muistaakseni mä taas vedin tahallisesti koko purkillisen niitä päänsärkytabletteja.

//////

Kristian heräsi sohvaltaan ja puisteli päätään. Hitaasti hän muisti eilisen, ja puisti päätään uudelleen - saaden yllättävän pääsäryn tuntumaan kahta kamalammalta. Olo oli kuin krapulaisella, sellainen oksettava olo puuttui. Tai no - henkisesti se oksettava olo oli paikalla.

Joskus hän vaan vihasi itseään niin paljon.

Kiitoksia kaikille ihanille ihmisille emomiitistä. Oikein hauskaa oli.
Youtubeen videoita, minulta saa kuvia.

I would give away all of my lies,
if you'd be here lying next to me.

-Has my life been fading away?

Mä katoin Thomasia. Se oli laiha ku luudanvarsi, ja yritti punnertaa vielä viisikymmentä kertaa, vaikka sen silmistä näki, että se pyörtyis kohta. Pitikin omata noin vitun iso ego, ettei ees terveyshaittojen takia voinu lopettaa.
Se veti kaiken aina överiks. Siis se oli niin perkeleen riippuvainen muiden mielipiteistä - mun teki välillä niin mieli ravistaa ihan perkeleesti olkapäistä, että lopeta jo hyvä mies, mutten mä uskaltanu - sillä mua pelottaa koskea siihen, en halua tuntea sen luita käsien läpi ja sehän menis murusiks jo kosketuksesta. Koko jätkä oli pelkkää luuta ja nahkaa, en ymmärrä millä sisulla se sai ees kaheksankymmentä punnerrusta.

Mut välillä musta tuntui etten oo todellakaan sen arvonen. Se oli niin hiljanen, ihana ja kohtelias. Mietti aina muita - mä olin aina niin ilkee kaikille, sillekin. Ja se sieti mua, ihan turhaa kun mulla ei ollut mitään annettavaa. Mä vein ja kadotin sen mahdollisuuksia ja ystäviä, olin omistava ja niin edespäin mutta..

Mä en tietäisi olisinko tässä ees enää ilman Thomasta.
Mä olin kertonut sen sillekin.
Varmaan siksi se antaa mun takertua uudestaan sen paitaan -
ja itkeä.

Julius keinui hiljaa vanhassa leikkipuistossa – niin kylmällä syyssäällä ei kukaan vaivautunut pistämään nokkaansa ulos ovesta, sillä koko ajan tuntui että taivas sataisi kaikki niskaan.

Häntä ärsytti suunnattomasti Idan käytös. Tämä oli taas karkaillut kotoa vanhempiensa luota pikkuriidan takia ja valitti kuitenkin kuinka vanhemmat eivät luottaneet häneen. Miksi olisivatkaan? Jos tytär juo ja polttaa, niin tuskin siinä kauhean paljon on luottamusta jäljellä.

”Joo joo mä poltan vaan silloin ja tällöin”, oli Ida sanonut. Itse asiassa Ida poltti aina kun oli mahdollisuus – ja silloinkin kun tupakkaa ei löytynyt, pyysi Ida häntä hakemaan. Vaikka Julius näyttikin vanhemmalta kuin olikaan, ei hän suostunut. Yksinkertaisesti Julius ei pystynyt sietämään polttamista, se oli hänestä ÄLLÖTTÄVÄÄ. Se, että hänen isovanhempansa ja isänsä olivat kuolleet keuhkosyöpään – isän syöpä olisi jopa voinut parantua, jos hän huomaamisen jälkeen kehotuksesta olisi lopettanut tupakanpolton – ei yhtään auttanut ymmärtämään tupakanpolton motiiveja.
Se oli vain tervaa, nikotiinia ja hiton pahanhajuista savua. Joka sai hänen päänsä särkemään.

Eniten Juliusta kuitenkin ärsytti Idan kielikuva, että taivas itkee hänen kanssaan kun satoi. Ei taivas itkenyt kenenkään kanssa – taivas itki koska se oli kadottanut aurinkonsa. Sillä ei ollut mitään tekemistä muiden kanssa.

Nytkin hän nousi ylös ja käveli hylätylle varastorakennukselle. Julius avasi oven tottuneesti ja siirsi laatikkoa jossa leluja säilytettiin, paljastaen sen alla olevan pienen luukun. Tottuneesti hän nosti repun luukusta ja kaivoi sieltä vähän polvien yläpuolelle ylettyvän hameen, sekä vihreän t-paidan. Viimeisenä hän otti repusta valkoisen hupputakin ja pullon josta suihkautti suuhunsa kirkasta ainetta.

Puettuaan vaatteet päälleen Julius kaivoi meikit esiin ja tupeerasi hiuksensa, laittaen ne sitten löyhille lyhyille saparoille. Hän sipaisi meikkiä naamaansa ja työnsi sitten kaikki tarvikkeensa takaisin luukkuun ja työnsi laatikon luukun päälle. Julius selvitti nopeasti kurkkuaan ja käveli sitten ulos varastosta, lähtien läheiselle maan alle rakennetulle klubille. Hän käveli sivulla olevasta ovesta sisään, josta työntekijät menivät sisään ja käveli pomonsa luo.

”Ecstasy töissä”, hän sanoi pomolleen tytön heleällä äänellä ja vinkkasi silmää.

Sid makasi hiljaa sängyllään. Kello oli jo vaikka mitä, ja häntä vähän ehkä väsytti - ongelmana vaan oli ettei hän saanut unta. Äskeisistä tapahtumista oli ollut vain hetki, ja ikkuna oli auki lähtijän jäljiltä.
Miksi kaikki häipyivät ikkunoista? Se oli aivan liian dramaattista ynnä muuta, varsinkin kun ovet on keksitty myös.
Hänen rakas Pääkallokiitäjänsä oli lähtenyt ikkunasta, niin kuin jokaisen yhteisesti vietetyn yön jälkeen. Vain tullakseen joku yö uudelleen takaisin, vaikka hän kuinka yrittäisi estää sitä. Taas.

Sid ei voinut itselleen mitään. Sairas.
Hän oli sairas, sairas kun päästi Pääkallokiitäjän olemaan. Elämään - hänen kauttaan.

Koska aurinkokin pilkkasi häntä ikkunoitten läpi, päätti ruskeahiuksinen nuori mies nousta ylös. Jossain soi
["..I go around a time or two, just to waste my time with you.."]
radio, varmaan vastakkaisissa kerrostaloissa. Sillä hetkellä hän vihasi että myös piti siitä kappaleesta. Vähän niin kuin Pääkallokiitäjästä - ainoa vaan että hän RAKASTI Pääkallokiitäjää, vaikka häpesikin sen myöntää.

Onneksi suihkussa hänen tarvitsi vain kuunnella, kuinka vesipisarat pirstoutuivat vartaloon.

///////////////////

http://i38.photobucket.com/albums/e137/SoScrip/sid.png - Sid, taas muokkaama muttei tekemä.

Anthony käveli eteenpäin hiljaisen syrjäkaupungin pääkadulla. Lähiö se enemminkin oli, jonka läpi kulki hylätty maantie - suurempi valtatie oli syrjäyttänyt sen täysin aikoja sitten, ja tehnyt entisestä mutkaisesta tiestä aivan käyttämättömän.

Tai ei aivan, sikäli kun Ed vielä jaksoi sitä ajella vanhalla autollaan. Se mies oli vähän enemmän tai vähemmän pimahtanut, sitä ei kukaan kieltäisi.

Pojan vaaleat hiukset valahtivat hänen kävellessään sivulta silmille. Itseasiassa hänen hieman sotkuisesti kasvaneet hiuksensa olivat vähän tiellä - valuivat silmillä milloin tahansa halusivat - mutta ei hän raaskinut niitä leikauttaa. Olkoon rauhassa.
Anthony siirsi kädellään hiukset takaisin korvan taakse, ja hänen punaiset piilolinssinsä tulivat taas näkyviin. Ne tekivät ihmsiin tietynlaisen vaikutuksen - kunnioittavan ja vähän pelokkaan. Ohikulkijat käänsivät katseensa hänen kävellessään ohi, tai tuijottivat täysin häpeilemättä, ja niin sen kuului ollakin.

Hieman vinossa päälaella oli normaalia lievästi pidempi silinterihattu, joka oli Anthonyn aarre - kuten hänen iso, pitkä kirurginveitseä muistuttava lievästi ruosteinen veitsi. Vino, ilkeä virne korosti hänen kapeita kasvojaan kelmeästi.

Punakuningas oli palannut kaupunkiin.

///////////////

http://i38.photobucket.com/albums/e137/SoScrip/Anthony.jpg Sama kuin muissa kuvissa

Coryn käveli kotiinpäin - koulu oli vielä kesken, mutta kuka jaksaa opiskeluun käyttää näin hienoa päivää?
Aurinko paistoi suoraan taivaalta, ja linnutkin laulelivat - sellainen normaali klisee kevätpäivä, mutta aina se jaksoi piristää loskaisen, viileän ja harmaan talven jälkeen. Kesä oli tulossa ja se meinasi vain yhtä asiaa - hauskanpito alkakoon.
Joka puolella virtasi pieniä puroja, kun Coryn suunnisti matkansa kaupalle. Mummelit katsoivat kieroon epämääräisen näköistä poikaa ja tuhahtelivat. Normaalisti hän olisi huutanut jotain ilkeää kukkahattutädeille, mutta tänään hän jätti väliin - olihan nyt kerrankin hyvä päivä ja hyvä sää.
Kolikot kilisivät taskussa, hän juuri saisi pienen limupullon ja tikkarin.
Hymy nousi huulille ja erään laulun sanat hyrähtelivät pojan huulien välistä.

Kesä oli tulossa.

/////////////////

http://i38.photobucket.com/albums/e137/SoScrip/Corey.jpg Sama kuin muissa kuvissa. Hyi kun on ruma tausta.

Lithium makasi sängyllään.
Hänen valkeat hiuksensa lepäilivät tyynyllä heilahdellen aina vähän väliä tytön mukana, kun musiikki antai pieneen heilahdukseen tahtia. Peitto oli puoliksi lattialla ja toinen käsi tyynyn alla - aamu oli ilmoittanut tulostaan pienin valonsätein jotka tirkistivät sälekaihdinten väleistä.
Mutta mitäpä hän turhaan heräilemään, olihan sitä vasta aamu.
Aamut eivät olleet häntä varten - tai olivat kunhan sai vaan makoilla sängyssä ja kuunnella musiikkia.

Lähestyvät askeleet saivat tytön havahtumaan juuri alkavasta unesta, ja kärttyisesti hän nousi iskumaan pörröttäen hiuksiaan. Musiikki soljui yhä hänen kuulokkeissaan, mutta se ei sillä hetkellä ollut pääasia.
Musiikki kuulosti parhaimmalta kun se juuri oli pääasia.

Vaativa ääni ja katse kehottivat häntä nousemaan ylös, ja tytö teki kuin käskettyä.
Äänessä ei kuulunut sanoja. Musiikki peitti ne.

Väsynyt tyttö vaelsi kylpyhuoneeseen ja tuijotti peiliä.

Kuinka hän vihasikaan aamuja, kun ei saanut nukkua.

Rin tuijotti kylmää valoa loistavaa tietokoneruutua.
Hän kaipasi jotain toimintaa.

Miten pystyikään olemaan niin hemmetin tylsistyneesti toimeton? Jotenkin tuntui että siinä tilassa missä hän oli, joku muu kuin hän olisi jo keksinyt aikoja sitten tekemistä. Olihan hän itse suuressa talossaan aivan, aivan, aivan yksin.
Eikä silti tekemistä.
Vaikka hän olisi voinut periaatteessa tehdä vaikka mitä.

Rin selasi kaikki nettisivut jotka tiesi olevan edes hieman kiinnostavia ja kuunteli musiikkia jota ei koskaan kuuntelisi normaalissa tilanteessa. Silti oli aivan hemmetin tylsää.

Yksinkertaisesti tekemisen motivaatio puuttui.

Edelliset pari päivää oli mennyt nukkumalla. Hän oli tuntenut itsensä niin masentuneeksi ettei jaksanut tehdä mitään ja oli vaan vajonnut epämääräiseen unen ja reaalimaailman sekaiseen olotilaan. Se teki heräämisestä vaikeaa - et nukkunut muttet ollut hereilläkään. Miten siitä herätään?

Kun ajatukset olivat aivan tarpeeksi kauan häntä vaivanneet, päätti Rin häipyä.
Lähteä vaikka kävelylle.
Katsoessaan ulos Rin tajusi että ulkona sataa. Hän tuhahti närkästyneenä ja kohautti olkiaan. Ei pieni sade niin paljoa haitannut.
Hetken kuluttua viherhiuksinen tyttö astui ulos talostaan ja veti syvään henkeä, lähtien kävelemään eteenpäin.

Sade oli kylmä.

***************

Rinin kuva - http://i38.photobucket.com/albums/e137/SoScrip/Rin.jpg (en ole piirtänyt itse, mutta muokannut)