IRC-Galleria

Kun kehosta viedään ns. yksi raaja pois, muuttuu koko maailma. Enää on niin vähän asioita mitä pystyy tekemään noin vain. Mäkin kun oon "kaikki tai ei mitää"-ihminen. Kyllähän se tuo pienen -Jes!! -fiiliksen, jos jotain saa tehtyä, vaikka hankalammin kuin ennen. Ainoa asia mitä voin tehä muuttamatta toimintatapoja on juoda, nostaa se fuckin' lasi naamalle ja hörpätä. Mutta aina sitä lasia ei pysty itse edes täyttämään. Ajattelin mennä uhmaamaan kehoani punttisalille huomenna.. jos vaan saan kyydin. Jalat kerran toimii niinku pitää, niin ei yhen käden pitäis olla este.. pikemminkin ihan julmettu hidaste. Tiedän vaan kui pettynyt musta tulee, jos henkilökunta ei päästä mua salille tai joudun oikeestikin toteamaan, etten mä pysty. Tää masennuksen poikanen kun pitää mulle nyt jo seuraa 24/7. Ei oikeesti kiinnosta mikään.. Syöminenkin tekee taas loppuaan. Miksei ne voinu kipsata mun päätänikin jo valmiiks, kun alan sitä hakkaamaan seinään?!

Pisteeksi i:n päälle koristellaan Äffän suhtautuminen koko juttuun. Tiedän jo yhden illan kokemuksen jälkeen, että se on asenteella "itse aiheutettua". En mä oo kipsausillan jälkeen puhunu sille tästä mitää. Käskin sen unohtaa koko asian, että kävin edes lääkärissä. Eilen blokkasin koko illan rutiinipuhelun mielestäni ja painuin nukkumaan. Ei kiinnosta tänäänkään puhua. Ja tuskin huomennakaan.