IRC-Galleria

Ehkä se on tää väsymys.. tai sitten vaan koko hiton idioottimainen pää mun harteilla. Meillä on tänään 2,5v-päivä, mutta tuo mies ei ole huomaavinaankaan mitään.. Mä laitoin sille postikortin meneen postissa.. eikö se ole saanut sitä, vai eikö vaan osota millään, että olis saanu sen? Sit mä laitoin faceen mun statuspäivityksen.. ei mitään ilmasua mihinkään.. sit postasin sen sivuille Sentencedin You are the one:n.. ei ees tykännyt siitä. No ei se tykkää kyl koskaan mistään mun jutusta. Ja illan viimesessä tekstarissa mä kirjotin "Hyvää yötä. Ja 2,5v-päivää." -Ei mitään. Ei me olla ees puhuttu koko tänä viikkoona. Ymmärrän kyllä, että sitä väsyttää kun on lumipäivystäjänä.. MUTTA SILTI! Mä haluan vaan itkeä, mutta olen siihenkin liian väsynyt. Minä olen myös väsynyt. Mun sänky imee musta energiat. Alkaa rakennusprojekti oleen kasassa.. vielä kun saa maalit pintaan. Päädyt ois melkein maalattu jo, mutta vaatii nekin vielä n. 2 kerrosta. Mä haluan uuden sängyn viikonlopuks.. saas nähä tuleeko onnistumaan. mä haluan tolta mieheltä edes tekstiviestin. Eipä tuu onnistuun sekään. Helvetti mä oon ollu ainakin 2 päivää syömättä. Ei oo ehtiny tekeen ruokaa. Lapset sentäs syö koulussa, tarhassa ja mummulla. Mä en oo syöny missään mitään. Tai illalla kotona kourallisen suklaata. Alkaa hajottaan jo.

Ihanaa, kun oma mies puhuu vähän.. hmm.. noooh.. ;) Ei nyt suoraan sanottuna tuhmia, mutta puheista lukee NIIN rivien välistä, että huh huh. Tulis jo se viikonloppu. Kierrokset kovilla pian molemmilla. Täytyy varmaan käydä ostaan ne käsiraudat uuteen sänkyyn.. Meillä mitää pehmoja sitten tuu oleen. Siitä puhe mistä puuten, mutta ois elämä aika ankeeta ilman erotiikkaa. Varsinkin kun tietää mitä se juuri tuon toisen kanssa on. Haha, hyvä puhua nyt kun se ei ole enää täällä :þ

Vähä ois niskaranka jumissa, kun pää ei liiku tahdotulla tavalla, mutta ei sen väliä. Synttärit on juhlittu mitä parhaimmalla tavalla. Ja elinvuosia tuli lisää nauretun naurun määrän mukaan varmaan 21 vuotta. Viime yönä näin ihan mahtavaa untakin. Räpelsin Fredun rintakehää ja poskia, suukotin tuota ihanaa miestäni ympäri ämpäri ja olin ihan hulluna sen rehottavaan, ei trimmattuun partaan ja lisääntyneisiin rintakarvoihin. (Todellisuudessahan sillä on aina trimmattu parta ja rintakarvat on vielä jossai esiasteella. Ja onneks onkin, koska mä en tykkää rintakarvoista.) Mä olin unessa ihan hulluna mun mieheen ja lähentelin jotai ekstaasin tasoa joka kerta kun mun huulet osui sen ihoon. Sitä ennen me oltiinkin käyty keskustelua siitä mitä kakkuja mä valitsin kakunmaistamistilaisuuteen. Siin oli jotai lakkahillo juttua ja suklaata.. ei liian makeita kuitenkaan. Minä siis valitsin vaihtoehtoja meidän hääkakuksi. Ooooooo.. mä en olis halunnut herätä. Aamulla.. lähemmäs puoltapäivää kun heräsin, laitoinkin Fredulle tekstarin että "Mä menisin sun kanssas oikeestikin vaikka naimisiin. Niin että hyvää huomenta." Siihen se tosin vastas vaan että -Ei ole ihan tän päivän ongelma.. Ja mä myhäilin mielessäni. Mä haluan perustaa perheen sen kanssa. Suurimmasta vauvakuumeilusta oon päässyt yli tuolla lekaiskulla päähän menneen syksyn aikana. Nyt oonkin oppinut taas vaan nauttimaan tästä ajasta, kun mulla on jo isot lapset ja enemmän ns. omaa aikaa. Mihin tässä nyt vauvoja tarviskaan? Ihan hyvin voin odottaa viel muutaman vuoden. ;) Kunhan kroppa ei kragaa. Se on mun suurin pelko. Mutta ah.. mun mieheni on mun se oikea.

Tulispa jo perjantai.. vaikka eilenhän se juuri oli viimeksi. Mä en vaan malta odottaa, että pääsen juhlimaan ystävien kanssa. Juhlan aihe on nyt toissijainen.. en mä halua vanhaksi tulla, mutta on ihanaa päästä viettämään bileitä. Ja kerrankin kun mun synttärit sattuu viikonlopulle ja lapset on kaiken lisäks isällään :P Suuria bileitä tuskin tulee, koska osallistujia on ilmottautunut tähän mennessä varmaksi vasta -ööö 4 kipaletta. Viinaa napaan ja tunnelma kattoon. Oi-joi-joi. Onneks tuleva viikko koulussa on lyhyt ja päivät menee hurjaa vauhtia, kun sänkyni rakentamisessa aika humahtaa ohi niin, ettei ehdi käymään ees syömässä, kun toteaa, että pitäis varmaan kotiinkin lähtee. Muutenhan en kyl jaksais olla koko koulupäivää syömättä. Oij.. mä rakastan hitsaamista. Ja sitä kaikkea levytyötä siinä ohessa. Mä perustan oman mittatilaustyötä tekevän levyseppäfirman joo.

Ps.
Mä rakastan mun lapsia. Mä rakastan niitä niin valtavan paljon, etten anna yhdenkään ihmisen tulla meidän väliin. Jos joku ei voi valita mua ja mun elämää, joka koostuu mun lapsista, niin olkoot. Mä jatkan elämääni lasteni kanssa onnellisesti, vaikka sydän ois revittykin rikki. Kyllä joku meidät joskus huolii. (Eikä mitään ole vielä rikki revittykään, muuta kuin tulevaisuuden suunnitelmani.. mutta ehkä nekin voi teipata kasaan. Tai viimestään liimata, naulata, juottaa tai hitsata.)

Lähetääs liikkeelle tästä viikonlopusta, johon mä olin luonut omat vahvat odotukset. Tai oikeestaan kaikki tapahtumat rakensi nuo odotukset. Yhtälöä en ymmärrä, sillä viikonlopun kokeneena ja hetken verran taas "viisaampana" mä todellakin suuresti ihmettelen miksi ikimaailmassa mä menin odottamaan mitään, että tuo mies tajuaisi. Loppujen lopuksi mä piilottelin itkuani, kun vetäydyin pois. Kyl F huomasi sen ja sanoi, että mulla on märät silmät, että mitä mä itken. Mä kielsin kaiken samalla kun niiskutin ja F katseli vieressä. Ei ees jumankauta ottanu syleilyyn. Katseli vaan. Ja mitä kauemmin se katselu jatkui, sitä enemmän mä kiistin. Se todellakin on perus mies, eikä tajua. Tollasessa, jos jossain hetkessä pitää napata tyttö syliinsä ja suukottaa otsalle ja kertoa, että hän on siinä. JA PASKAT. Ja se miksi minä purin hammasta ja yritin olla kehittämättä enempää kyynelvettä, jottei se lähtisi valumaan ja paljastaisi armorini murenemista, oli se kun yritin antaa suukon F:lle ja se tönäisi mut pois. Kuvittele! Ja siinä se sit kyseli miksi mulla on märät silmät ja vakuutteli, ettei tönäissyt vaan, että hän vain nosti kättä samaan aikaan ja mä törmäsin siihen. SITÄ SUUREMMALLA SYYLLÄ SEN OIS PITÄNY (ja paino sanalla pitänyt) NAPATA MUT SYLIINSÄ JA NAURAA JA SUUKOTTAA. Voi elämä, että sillä miehellä on vielä paljon opittavaa. Ja mulla vielä enemmän opetettavaa. Kaikki haaveet sen tekemistä alotteista jäi edelleen haaveiden listalle. Kovin mä muistelin sitä kertaa, kun F haki mut Kouvolan juna-asemalta. Jo siellä juna-aseman parkkipaikalla se otti musta lujasti kiinni tukasta tai leukaperistä, käänsi mun pään ja suuteli ikimuistoisesti. Ja toisti vielä sen saman kun päästiin reilun puolen tunnin päästä perille niiden pihaan. Voi sitä kiihkon määrää. Ja se oli tuo mies, joka sen teki. Se oli se minun kerran elämässä hetkeni. Ja siitä on aikaa varmaan jo vuosi.

Ja sitten asian vierestä takas aiheeseen. Mä otin tänään taas yhden askeleen lähemmäksi omaa itsenäistä elämääni. Itsenäinenhän mä olen ollut kokoajan, mutta en täysin, ilman että mukana laahaa vielä jotain rippeitä menneestä. Mä otin eron ex-siipan S-bonuskortista ja jätin mun rinnakkaiskortin S-pankkiin ja tein itselleni ihan oman bonustilin. Wou, hei hyvä minä. Ja kehtasin vielä periä exältä sen tililtä mun keräämät bonukset takas! Ei täs olla onneks oltukaan erossa jo kuin 3-4 vuotta. Vielä ois jäljellä soutulaitetta ja erinäisiä vaatekappaleita ja jotai pikusälää, mitä kaappien peräosioista löytyy yhä vain. Käsipainoja en anna. Mä pidän sen verona kaikesta kivusta ja särystä mitä henkimaailmani koki aikoinaan.

Vai loppuuko? Koska se ees alkaa helpottamaan? Tai siis koska se helpottaa vielä enemmän.. Niinhän sitä sanotaan, että ensimmäiset 3 vuotta on vaikeimmat. Ja kyllä ovat! Siitä on nyt 2 vuotta, kun tein sen liian raskaan, lähes pakollisen päätöksen ja lähetin rakkaan poikamme eläinlääkärin toimesta uusille, ikuisille laitumille, jossa kivusta ei ole tietoakaan. Ainoa vain, että jouduin ottamaan vastapainoksi pojan kivuttomuudelle ikuisen tuskan meidän sydämiimme. Yhä aina vain nenää niiskututtaa, silmiä kirveltää ja poskilla vierii lämpöiset kyyneleet, kun ajattelen Topia. Nyt skannasin pienen, pörröisen reilun seitsenviikkoisen kissanpennun kuvan koneelle.. ja sitä ennen hain meidän viimeisen kuvan, jota koskaan Topista oli otettu. Suru murtaa täysin. Taas. Pian lumi peittää alleen tuon hautakiven jota Topista on jäljellä maan päällä. Pian pojan tulee taas kylmä.. yksin pimeässä. Onneksi hällä on sentään peitto ympärillään, omassa arkussaan. Voi Topi... en pystynyt millään ajattelemaan tätä menetystä tulevaksi. En ainakaan vielä. Ja siitä on jo 2 vuotta. Kaksi pitkää vuotta ilman unikaveriani. Voi kun muut rakkaat eläimemme ei joutuisi kohtalon kynsiin ennenaikaisesti.

Ja pieni päivitys F:stä.
Se kysyi tänään oonko käynyt Irc-Galleriassa. Vastasin että joo. Mitä oikein olisi pitänyt sitten nähdä? Kysyi että eikö ole mitään "outoa", uutta, erilaista? Ei näkynyt. Mutta kehas poistaneensa tilinsä. Eli jos mun tietoihin tulee jonkun ajan kuluttua jokin ilmoitus päättyneestä parisuhteesta, niin se johtuu nyt sit vaan tuosta. Kysyinkin F:ltä miksi se niin teki.. hänelle ei vaan ollut tästä enää mitään hyötyä. Ja epäili jo muutenkin aiemmin, että joku murtautuu sen tunnuksilla sen profiiliin, kun mun vieraslistallakin näkyi sen vierailu, vaik se ei ollu ees käynyt koko galessa itse. Ja mitä tulee hyötyihin, niin kyllä tästä hyötyä oli silloin melkein 3 vuotta sitten, kun me "tavattiin" tääl. Tai siis tän kautta.

Uskaltaiskohan hymyillä.. Tänään tuli F:n kanssa puhetta traktoritöistä. Lähinnä lumitöistä, jonka mä sit käänsin siihen, että se sais kyl opettaa mulle peltotöitä, että mä tykkäisin siitä. Siihen se sit vastas, että se voi tulla vähän pakostakin. Öööööö.. tä? Ai meinaakse nyt sittenkin/yhä, että meillä olis ehkä-kenties-mahdollisesti-varmaan yhteistä tulevaisuuttakin?!?!? Tää traktorijuttu juonsi siitä, kun herra ilmoitti mulle, että ilmoittaa ittensä irti töistään sit ens vuoden puolella. Ja pomo ei ollut tykännyt ajatuksesta ja mä heitin sit herjalla, että sanoo sille pomolle, että pitää sitä paikkaa mulle, kun mä osaan hitsatakin. Ja se pomo olikin kyselly oisko F:llä ketää tuttua, joka ois niinku se. Mä vaan nauroin, että joo mä, mutta mä oon vaan nainen, pitempi ja aamu-unisempi. Josta tuli sit puhe talvella lumipäivystäjän työt aamuyöstä ennen työvuorojen alkua. Ja siitä sitten hypättiin peltotöihin. Rehellisesti sanottuna mä en uskalla nyt ajatella vielä mitään, mutta vielä rehellisemmin sanottuna mä vähän jo lipsahdin ajattelemaan. Katotaas kui korkeelta tää hitsarisnainen taas putoo. Mutta kyllä mä haluisin viettää ton kaa lopun elämäni. Mä haluaisin lapsen/lapsia sen kanssa. Mä haluisin naimisiin sen kanssa ja tällä kertaa ottaisin miehen sukunimenkin. Mä haluisin tehdä siellä pellolla kans oikeasti niitä töitä. Mä haluaisin rakastaa tota miestä maailman ääriin. Mutta kaikkea ei voi saada. Siin kohtaa oisin valmis luopumaan peltotöistä ;)

Viikonloppuna oon taas menossa Lapinjärvelle ja odotukset on todella korkealla reissun suhteen. Onhan mun mies vapaalla, eikä tutisemassa hirvimettässä. Okei.. oishan se voinu tulla tänne ja multa ois säästyny koko tän syksyn ja loppuvuoden ajalta ees yks ajoreissu.. mutat ajattelin antaa sille oikeasti vapaan viikonlopun, niin "uhraudun" sit itse ajamaan. Pimeässä. Mutta että miksi suuret odotukset, niin me ollaan taas oltu nokat solmussa. Tai siis mä olen ollut. Ja erinäisistä kuvista. Tuo mies kyl osas niin keplotella itelleen "säälipisteet" häpeämisellään, että juupas-eipäs-juupas-eipäs-vuoristoratani suutumuksessa jatkukoon. Toivon kunnon tunteilua ja sataa suudelmaa maailman intohimoisin menoin (no hyi minua.. kuulostipas se nyt irstaalta). Ja että tuo jätkä tekee sen aloitteen kaikkeen tuohon täydellisillä lepyttely-yrityksillä. On se sen mulle kyl velkaakin.

Ja miks tästä tuli taas vaan a,b,c,d,e,F-päivitys?

Mua rasittaa, rasittaarasittaarasittaa!! Jos toisen kanssa olet parisuhteessa niin pitääkö oikeasti kaikki paikat silloin täyttää niillä alastonkalentereista tutuilla poseerauskuvilla? Ja jokaista peppukuvaa klikata tykätyksi etc. Vittu sanon minä. Niin no sitähän se varmaan päivät pitkät katteleekin. Palaa käpy ja herne nenään niin, ettei ikinä lähe irti. On niin helvetin haluttu ja rakastettu olo, jos sen joka päivä pitää olla nettiä selaamassa, mistä löytyy hotimmat likat. Miten tommosestakaan voi sanoa toiselle suoraan? Varsinkin, kun ekan kerran kun sen huoneeseen astuin sain slaagin, kun katonrajaan asti seinät oli tapetoitu tyttökalenterikuvilla. Siel ne kuvat on yhä. Ois kait pitäny silloin jo sanoa jotain.. mutten halunnut, etten lennä samantein pihalle. Nyt niihin kuviin on jo "tottunu". Mutta nää alati lisääntyvät määrät alkaa jo jurppimaan. Minä haluan olla se, ketä ajatella yksinäisissä hetkissä. Minä haluan olla se jota miettiä illalla viimeiseksi nukkumaan mennessä. Minä minä minä. Vittu MINÄ olen sen tyttöystävä! Ja haistakoot paska samaan syssyyn.

En muista kirjoitinko siitä, kun F jäi auton alle kesällä. Mä olin henkisesti ihan muussia. Mies kyllä käveli, istuminen teki tuskaa. Luita ei mennyt rikki, lähinnä kosmeettisia vaurioita alakropassa ja housuissa naarmuja. Sairaalassa se veitti yönsä. Itse olin silloin matkalla kotiin Pohjois-Suomesta. Mä en uskaltanut koskea mieheeni. Mä vain itkin sille puhelimessa ja kun vihdoin nähtiin, en tiennyt miten olla. En pystynyt edes katsomaan päin. Pelkäsin, että se menee rikki jos vain hengitänkin kohti. Pelkäsin, että siihe sattuu. Mä itkin. Mä olisin voinut menettää sen. Jossei sillä ois suojelusenkeli ollut ollut pyörän ritsillä mukana.. Oisinhan mä voinut toki menettää sen mahdollisessa erossakin. Mutta se on täysin eri asia. Mä en tiedä miten päin enää olisi, jos F vietäisiin multa pois. Tavalla tai toisella. Nyt kun alan oleen taas pikkuhiljaa meidän jutussa kiinni, niin mieleen hyppii menneet. Se oli mulle niin kauhee paikka, että kun siitä selvittiin, niin mieli tais suojellakseen mua vaan sulkea kaikki pyörä vs. auto -onnettomuudet pois. Viime viikonloppuna F näytti mulle sen armeijasta, Moto Auk:sta saatuja lempihousujaan, jotka sillä oli jalassa, kun lens pyörän kanssa tielle. Siin mä vaan sanoin, että onneks ei käynyt tuon pahemmin. Että ne on vaan housut.. eikä niis oo edes isoja rikkoumia.

Mutta nyt kuin potkusta rintakehälle, eteen jysähti muistutus mitä se oikeasti oli. F itse hoki ja vakuutteli mulle, että kaikki.. KAIKKI on ok. Että olisi sitä voinut pahemminkin sattua. Eihän se saanut edes saikkua. (vaik vähän luulen, että se on itse ollut sanomassa, vähättelemässä ettei hän semmosia tartte, vaik sairaalassakin oli mennyt jalat alta selkäkivusta.) Mutta toi vähättelee aina kaikkea.

Mä en voi kuvitellakaan sitä tuskaa, jonka oma äitini on käynyt läpi, kun sen teiniajan ihastus kuoli muistaakseni onnettomuudessa. Mutta tää ei olekaan enää ihastusta Fredua kohtaan. Tää on ihan oikeaa, kunnon rakkautta. Eräs ystäväni menetti auto-onnettomuudessa miesystävänsä. Thänk god mun ystävä ei ollut silloin kyydissä.

Nyt mä vaan soimaan itseäni miten olen voinut antaa mielen unohtaa sen että F jäi auton töytäisemäksi? Mutta ei mun tarvis kyllä sitä joka päiväkään miettiä. Jäädä tuleen makaamaan. Olen mä kyllä tyhmä.

Mä olen hetken verran iloinen. Eilen sanoin, että onnellinen. Mutta mä sain uuden vauvan. Lonkeroisen. Vaaleanpunaisen viljakäärme Lyylin. Ei voi oikeesti käärmeen poikanen olla noin sulonen, mutta kun SE ON. Awwwwww.. niin pieni, mutta jo käärme. Niin suloinen suurilla silmillään ja käärmeenkielellään. Neiti oli reipaskin. Söi heti yhden pinkin. Tarvis vaan käydä ostaan lisää hiirenpoikia. Ei mee montaa päivää, kun Lyyli syö uudelleen.

Mulla oli kauhee kodinrakennusviettikin täs päällä ja nyt pääsen suunnittelemaan terraa ♥ Ihanaa. Nyt ei haittaa ees peruuntuneet muuttosuunnitelmat. (No okei, haittaa se vähän, muttei ole päällimmäisimpänä mielessä. Tällä hetkellä ainakaan.)



On mulla kyllä ikävä Fredua. Iso ikävä. Voisin vaikka itkeä. Mutta ei itketä. Mä rakastan sitä koko suurella, suurentuneella sydämelläni. Mä rakastan sitä jopa sormenpäillänikin. Voi jos vain saisinkin napata sen niskasta kiinni ja painaa huulet sen huulia vasten. Tänään musta tuntuu, että mä aion taistella siitä miehestä kuolemaani saakka. Mä en anna periksi. Lauantaina tosin olisin voinut päästää kaikesta irti ikään kuin vahingossa. Ehkä tiedän, että jos hetkenkään vertaa haluan taistella, en tosissani tahdo luopua tästä. Mä haluan yhä sen perheen F:n kanssa. Mä haluan sen ... ikuiseksi kumppaniksi .... vaimoksi. Mä haluan antaa elämäni sen käsiin ja ottaa tilalle jotain suurempaa. Mua ei kiinnosta, vaikka F olisi ammatiltaan mitä tahansa muuta. Mä en jahtaa sitä mitä sillä on ympärillään. Mä jahtaan vain sitä miestä ja sitä mitä sillä on sisällään. Joo sen sisuskaluja. Heh-heh. Miks kaikki pitää vetää aina lekkeriks? :þ

Mä kaipaan mun miestä. Ei olla nähty taas kuukauteen tai ainakaan 3 viikkoon. Tieto lisää tuskaa, joten en aio tarkistaa kalenterista.