Jos voisin, uuden elämän loisin, alusta aloittaisin, pöydän uusiksi kattaisin, jättäisin pois huonot päivät, ja kaikki ne pahat muistot jotka mieleen jäivät, rakentaisin rakkauden alustan, asentaisin siihen tukevamman jalustan, kokonaan sydämmen uudelleen kalustan, myöhäistä on taloa enää sisustaa kalustaa tai uutta kivijalkaa rakentaa, ja mieltä nakertaa, jos rakkauden talon polttaa voisin polttaisin, muistot savuna ilmaan haihduttaisin, mutta pyromaanin sydän on pyromaanin. Enkä sitä omista, ellen ota sydänsiirtoa ja uskon että pyromaanin sydäntä ei helpolla irtoa. Kuolisin joka tapauksessa jonotukseen. Mutta miksi tahdon kauniit muistot silputa, kai kun ei onni enää vilkuta, eikä yksijalkainen edes nilkuta. Siihenkin tarvii kaksi. Tälläisinä iltoina elämä käy toivottomaksi, ja lennän kauemmaksi, avaruuteen yksin jään leijumaan, enkä koti ikävääni saa haihtumaan, ja toivon edes näkeväni, näkeväni rakkauden talon palavan. mutta kaukaa on vaikea sitä taloa saada palamaan, muistoja ilmaan savuamaan. Avaruuteen yksin jään yksinäistä tyhjyyttä hamuamaan ja toivon sinun tikapuita pitkin tähtiin kapuamaan. Nyt tarvin apua maan.. Muistan kuinka ihmeellistä aika kun olit maailmassani, mutta olen jo kaukana siitä maailmasta, en uskonut löytäväni mitään näin kamalaa ulkopuolelta, ikävöin siitä maailmasta ainoasta oikeasta.. Lennän kauemmaksi yhä kauemmaksi, kylmä tuuli puhaltaa, ikävä kasvaa, kaukana pisteenä näkyy maa josta kerran eksyin, maa josta kauneimmat silmät löysin.. Silmät jotka opetti sydämeni tuntemaan, nyt opettajaa en ole nähnyt aikoihin.. Sydämeni sekavana, muistan kasvosi kauneimpana kuvana.. Toivon kuvasi todeksi muuttuvan mutta luulen että sitä ennen vaatisi vuorien liikkuvan