Taivaan ranta hohtaa outoa valoa, katson pellolla palavaa taloa, se palaa poroksi kuin poro palaa tuntureille eksyttyään tuntemattomille teille, hirvelle se huutaa meille vai teille, mutta hirvet ovat hirviä, ja asia on todella hirviä, hirviön kasvot peilistä mua aamuisin tuijottaa, se palan mun sydämmestä ottaa, henkisesti sakottaa, nämä menneet kuluneet päivät, kuluttivat ja naamaani jäljeksi jäivät, tunnen itseni väsyneeksi, hautuneeksi aamuteeksi, nukkumatti mua sättii eikä anna anteeksi, se aikoi minut kuulemma täysin unohtaa, ja öisin aivoni hohtaa, ei ne aijjo sammua, ei edes hetkeksi, olen kuin lehmä joka ei osaa ammua, kaduilla ihmiset tuijottelee mua, oudosti silmäilee, jotain kyräilee, kun meitsi ilman pyörää pyöräilee, ajan taju on tainnut täysin hukkua, on mun taju pois tainnut nukkua, elän öisin, ja voi kumpa päivät samalla lailla elämöisin, juoksen kohti auringonlaskua ja karkuun auringon nousua, tunnen kuinka säteet selkään kuumottaa, hiki otsaan valuu ja hyttyset mua puukottaa, pistimellään pistää ja se ikävästi nipistää, mutta onneksi olen kuin jokin nipsu, eikä ote multa lipsu, osaan tanssia baarin jälkeen balettia varpaillani, ja siksi olen usein varuillani, nyt teen krapulassa katse matalassa lattiassa kuolemaa kotona, unissani liskot laukkaavat palan mieltäni haukkaavat, syövät aivokapasiteettini, ja herätessäni olen kasvis, kuin tuulessa heiluva porkkana, unessa olen räpylöillä sukeltava kana, toivottavasti selviän huomiseen, ja nukahdan sänkyyni miellyttävän pehmeään joka mut uneen ohjaa, uuteen kauniisen aamun opastaa, ja taas aurinko nousee ja on niin helppoo rakastaa tätä elämää kesäpäivien