IRC-Galleria

4.2
En ole koskaan aiemmin sen tarkemmin miettinyt pimeyttä, ennen kuin tänään. En pelkää pimeää, mutta ymmärrän, miksi jotkut voisivat pelätä sitä. Sen tuntemattomuutta. Eräs mies tuli illalla juttelemaan minulle. Tuntematon, jokseenkin viehättävän näköinen. Hänen silmissään oli kylläkin jotain pelottavaa. Ne olivat jotenkin... elottomat. Hänen äänessään oli jotain niin lumoavaa, etten silloin edes huomannut hänen kylmyyttään. Tärkemmin ajatellen hän ei vaikuttanut edes elävältä. Mutta hänen äänessään oli jotain mikä sai unohtamaan kaiken todellisen. Ja hänen elottomat silmänsä olivat läpitunkevat ja kaikessa elottomuudessaan silti kummallisen lämpimät. Hän ei sanonut mitään merkityksellistä, mutta en usko, että tulen koskaan unohtamaan häntä. En muista edes kunnolla mistä hän puhui. Hän sai kaiken tuntumaan merkityksettömältä ja epätodelliselta. Oliko HÄN edes todellinen? Olinko vain ollut niin väsynyt ja peloissani, että sain hänet ilmestymään? Kuvittelinko vain hänet?

7.2
En enää osaa ajatella muuta kuin sitä miestä, jonka tapasin. Kiireinen päivärytmini on saanut unohtamaan hänestä kaiken paitsi sen tunteen, jonka hän aiheutti. Hän tulee uniini joka yö hieman erilaisena. Toivon koko ajan tapaavani hänet uudelleen. Katselen ympärille niin, että kaikki luulevat minun odottavan jotakuta. Niinhän minä odotankin... tavallaan. Ystäväni ovat alkaneet huomata muutosta käytöksessäni. En tiedä, pitäisikö kertoa heille. Etenkin, kun en tiedä oliko se mies edes todellinen. Silti en voi unohtaa häntä. En edes haluaisi. Haluaisin kyllä, että voisin jatkaa elämääni normaalisti. Äitini on huolissaan, koska vaikutin niin poissaolevalta, kun hän soitti toissapäivänä. Veljeni kertoi, että äiti oli soittanut hänelle sekä pyytänyt häntä käymään luonani tarkistamassa. Kuulemma epäili, että saattaisin olla masentunut tai stressaantunut tai vielä jotakin vakavampaakin. Veljeni oli vain soittanut. Oli mukavaa huomata, että hän välittää näin paljon, ettei edes vaivaudu käymään, kun äiti on huolissaan minusta. Hänellä olisi vain puolen tunnin matka tänne, kun taas äidillä viiden tunnin, eikä äiti voi jättää Gaelia. Olen miettinyt usein, että pitäisikö minun mennä käymään siellä, mutta tiedän, etteivät he kunnolla jaksaisi kestitä vieraita Gaelin syövän takia. Tietenkin he olisivat iloisia siitä, mutten haluaisi häiritä. Tai siis juuri heidän jaksamisensa on yksi minun huolenaiheista, enkä halua pahentaa asioita. Siksi soittelenkin heille joka viikko, mutta nyt tosiaan äitini huolestui. Soitan hänelle varmaan uudestaan tässä joku päivä ja kerron, että töissä oli yksi asia, joka mietitytti, eikä hänellä ole syytä huoleen. En tietenkään vielä uskalla kertoa, että olen mietteliäs miehen takia, koska äiti innostuu niin helposti. Ja huolestuu, koska isäni kuoli leukemiaan, kun olin 17 ja nyt Gaelilla on keuhkosyöpä. Ei voi kuin ihmetellä, mitä äitini on tehnyt ansaitakseen kaksi miestä, jotka ovat saaneet syövän...