IRC-Galleria

Kevät ja kesä meni taas aivan mahtavissa fiiliksissä; osasin nauttia yksinolostakin, omasta rauhasta, hyvistä kirjoista, ulkonaolosta (silloin harvoin kun vapaapäiviä sattui olemaan), reenaamisesta. Koin kiveen piirretylle ajattelutavalleni epätavallista oivaltamista, sitä kuinka erilailla ihmiset voi kuitenkin nähdä asioita, ihmetystä, jonkinlaista sisäisen rauhan löytämistä- oivallusta siitä, kuinka lopulta itse hallitsen omaa elämääni ja itseäni mielialoja myöten. Vaikka ei läheskään aina mitään kovin ihmeellistä tekemistä ollutkaan, lähinnä reenejä ja töitä, nautti joka hetkestä. Oli helppo höpötellä rennosti ihan vieraidenkin ihmisten kanssa, ikäänkuin koko pienen ikäni kestänyt jännittäminen, esiintymispelko ja vieraiden ihmisten kammo olis yhden kevään aikana kadonnut.

En tiedä johtuuko sitten kesän loppumisesta, työpaikan asioiden epävarmuudesta vai mistä, että vanha tuttu melankolina on alkanu taas hiipiä mieleen. Töihin tai reeninvetoon valmistautuessa tulee välillä aivan silmitöntä ahdistusta, melkein vastustamatonta halua paeta johonkin kaikkea vastuuta ja velvollisuuksia, ja samalla tieto siitä että mistään ei voi jäädä pois, kaikki on pakko hoitaa mitä on sovittu. Kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteen tilalla on suurimman osan ajasta riittämättömyyden ja avuttomuuden tunne, kun en osaa auttaa porukoita työpaikan ongelmien ratkaisemisessa enkä edes hallita itseäni ja omia tunteitani kunnolla, enkä muutenkaan hoitaa velvollisuuksia niin hyvin kuin pitäisi. Tuntuu että on aina vääränlainen. Eräs tuttu ihmetteli, miten voi olla noin nuorena noin vanha. Että pitäis enemmän mennä miettimättä kun miettiä menemättä, elää kun vielä ehtii. Eli en osaa olla edes nuori, ajattelen kuulemma liikaa käytännön asioita.

Joku niinkin ilonen asia kun bileisiin lähtökin tuntuu välillä tappavan ahdistavalta ajatukselta; siellähän on sadoittain -HUU!- tuntemattomia ihmisiä! Mielessä on niinkin kaukainen muisto kun ala-asteen limudisko, jossa koitin koko ajan olla liikkeellä ettei kukaan vaan painostais lähtee tanssiin; joko pysyin sivussa ja kattelin kun muilla oli kivaa, tai juttelin valvojien kanssa yläkerrassa. Jos joku kiinnitti huomioo ja pyys mukaan, tuntu että hengitys salpautuu, ja oli pakko lähteä yläkertaan karkuun. Tiedostan kyllä, että se oli ala-aste ja nyt ollaan hieman vanhempia jo, mutta tää ihme ihmisfobia on ollu ihan pikkumuksusta lähtien.

Hirveitä neurooseja nuorella ihmisellä. Taidan syyttää syksyä taas näistä tunnelmista ja painun suihkuun tästä koneelta vinkumasta..