Luuletko,
etten muista?
Kuinka petit
ja juoksit sitten toisaalle,
tekojesi seurauksia karkuun.
Kuinka kätesi raastoivat irti minusta,
sen lopunkin inhimillisyyden.
Luuletko,
etten muista?
Kuinka jätit minut yksin,
kun itse pakenit vieraan syliin.
Kuinka jätit minut jäytämään sieluani
irti pala palalta.
Luuletko,
etten pysty unohtamaan sinua?
Kuinka hyväilit kasvojani ja
lupailit parempaa huomista.
Ettet enään pakenisi,
jättäisi minua jäytämään itseäni kuin raivopäinen rakki,
nälissään itseänsä syömään.
Minäpä en uskonut sinua.
En antanut anteeksi,
en unohtanut.
Ja jokaista arpea kannan ylpeänä,
kuin vanha soturi.
Minulle sinusta tuli vain säälittävä olento,
joka ei ole edes sanansa mittainen.
Nyt kerjäät kuin koditon rakki,
että rakastaisin sinua taas.
Että saisit taas nöyryttää minua.
Ja minä nauran!
En se minä ollut joka pakenin.
En ollut raukka,
huorien hameen helmojen perään kuolaaja.
En se ollut minä jonka pitäisi hävetä ja
jota nöyryytettiin.
Minä selvisin.
Kuka sinä olet nyt?
Olen jo unohtanut...