IRC-Galleria

Illalla tuuli koputti ikkunaan ja minä avasin. Se kierteli huonetta, kosketti kirjoja ja kosketti minua.Alhaalta ylös, rintojen kautta kaulalle tuuli kierteli ja kuiskasi:"Hän ei rakasta sinua enää.Ei enää, ei enää." Minä itkin vähän ja huokailin paljon. Tuulen minä paiskasin takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Menköön muualle kertomaa tarpeettomia totuuksia. Kuka täällä totuutta kaipaa? En minä. Minä haluan satuja, fantasian, vaaleaa värisevää lihaa.

Minä niistin nenäni puuvillaan ja Narkissos tuli. Tuo pieni, tummaihoinen, kultainen mies. Narkissos silitti tukkaani ja heijasi kuin lasta, kuiski matalalla, hyrisevällä äänellään:"Sinä olet kaunis rakkaani, niin kovin,kovin kaunis", kuiski kultainen Narkissos. Nenässäni oli vielä räkää ja Narkissos nosti tyynyliinan uudelleen rohkaisevasti kasvoilleni ja minä tyttö se niistin oikein olan takaa.

"Se siitä sitten", tuumasi kultainen musta mies ja lauloi minun mieleni uneen.

Pimeässä rakastelen mustaa kääpiötä. Se kutsuu itseään Narkissoksi ja sillä on kultaa kaulassa. Se pitää minun pehmeästä vartalostani ja puhaltaa Etelän makuuhuoneeseen,se saa palmut kasvamaan minussa ja tiikerit karjumaan kuiskaten. Tiikerit astelevat pehmein askelin leveän sänkyni ympäri ja karjuvat vuorotellen, koska niilläkin on sellainen olo, jota ei voi sanoilla selittää.
Silloin kun on sellainen olo, on parasta olla yksin tai voi herätä rakastelemasta mustaa kaapiötä.

Kääpiöllä on pehmeät kädet ja kova vatsa.Sellainen vatsa, jota naisen kuuluu katsoa ihaillen. Minulla on kovat kädet ja pehmeä vatsa.Sillä tavalla me olemme erilaisia. Ja sillä tavalla että minä olen valkea ja kääpiö on musta. Sillä tavalla että me olemme epäsovinnaisia, mikä tarkoittaa suurinpiirtein samaa kuin uusi tai erilainen kuin ennen.

Kääpiö koskettaa minua mustalla kädellään. Uudestaan ja uudestaan. Minussa kasvaa palmuja ja Aurinko paistaa.Sisiliskoja kiipeää minussa kuin suurella valkealla kalliolla. On niin lämmin. Kuin Etelässä. Ja hiukset ovat pellavan hahtuvaa, joka heiluu lämpimässä tuulessa. Tiikereitä ei enää ole, mutta on Laulava Poimija ja Aamen. Hallelujah laulaa suuri suu ja minä nukahdan siunaukseen.

Minun laivani purjehtii hämmenyksestä hämmenykseen sadan sataman kautta. Tiedättehän, millaista on elää ainaisessa myrskyssä? Se tumma myrsky riehuu minun nuoressa ja naivissa mielessäni. Se saa minut toivomaan kaukaisiin maihin ja kauniisiin satamiin, sinne missä minun silmäni olisivat aina ihastuksesta ymmyrkäiset. Se tumma myrsky saa minut pelkäämään, että jonain päivänä uppoan siihen syvinpään hautaan enkä enää pääse ylös.

Ja vieraat vedet joihin minä joskus eksyn ja lasken yskinäiselle rannalle.Mitä minä sieltä löydän? Minä löydän kolmipäisen lohikäärmeen, hirviön jolla on pikkulapsen hymy ja leijonan kynnet, minä löydän kannibaalin, joka rakastaa neitojen hyvin hoidettuja käsiä ja pyyhkii suunsa kauniisti kirjailulla nenäliinalla, minä löydän kuuta ulvovan suden, jolla on minun palava sydämeni. Sinne minä onnellisena eksyn ja lasken munani lämpimään hiekkaan. Ja syvällä hiekassa kasvaa minun sädekehäni, koskematon viattomuuteni, joka ei himmene edes kiimaisen apinan nylkyttäessä jalkaani.

Viime yönä minä kohtasin huumavaan tuoksuisen banaanilaivan, jonka kannella musta kääpiö soitti pienenpientä haitaria. " I was born to make you happy" , lauloi kääpiö ja iski silmää. "Baby can i hold you tonight", minä kuiskasin takaisin. Kiipesin kannelle ja söin banaanin. "I will always love you" sanoi kääpiö. Aamulla minä purjehdin taas ulapalla kohti elämää, joka on ihmisen parasta aikaa.

Minun korvieni välissä on norsujen tai muistojen hauausmaa. Sinne aikansa eläneet, vanhoiksi ja raihnaisiksi käyneet ajatukset, tunteet ja muistot raahautuvat kuolemaan. Joskus niistä joku syntyy uudestaan, mutta useimmiten ne jäävät sinne ja muuttuvat pikkuhiljaa maan tomuksi.

Sille viimeisimmälle minä itken joskus vaikka kyllä sen olikin aika jo mennä.

Kyllä minä tiedän, minullakin on veriset kädet, välttelevä katse, veitsi piilotettuna reittä vasten, sydämessäkin tyhjää, pimeää. Niin tekin tiedätte, älä luota kehenkään, saatat saada puukosta tai suukosta. Kumpi on pahempaa, sitä minä en tiedä.En ole niin viisas.

Minä pelkään. En tiedä kumpaa enemmän, teitä vai itseäni, mutta ihmisiä joka tapauksessa. Pelkään niitä, jotka heittelevät veitsiä ja ampuvat nuolia toistensa selkään. Minä en voi enää nukkua selälläni, uppoavat pirulaiset vielä syvemmälle ja pistävät sydämeen. Ne vievät hengen, saatana!
Ja tiedäthän sen, kun juuri ennen nukahtamista tartut epätoivoiseen hengenvetoon, muistoon, pilvenreunaan, ankkurin naruun ja huudat: " Ei, minä en ole vielä valmis lähtemään!" Olet valmis vaikka syömään omaa lihaasi jos se sinut pelastaisi.

Mutta tästäkin huolimatta, joskus voi käydä niinkin, että tapahtuu ihmeitä, satu muuttu todeksi, hiostava kesä kristalliseksi talveksi. Ja silloin joku koskettaa sinua riittävän lujaa niin kuin löisi höyhenellä, jota pitelee kuin ruoskaa. Silloin sinä olet niin täynnä, että valut silmistäsi, valkeille reisillesi. Joku suutelee sinua herrasmiehen pumpulisuudelmin ja silittää kissapedon pettävän pehmein tassuin, huokaisee lämpöä sisällesi. Silloin sinä haluaisit, haluaisit unohtua ikuisiksi ajoiksi, nukkua paratiisin aamuun.

Joskus pienenä luulin, että kun tulee vanhemmaksi niin asiat selkenee. Noh, luulin väärin. Miusta on järkyttävää ja masentavaa huomata, että on ollu viistoista vuotiaana huomattavasti tietoisempi omasta itsestään, omista haluamisistaan ja jopa arvoista kun nyt parikymppisenä. Onko tässä nyt mitään järkeä? No ei!

Rakas äitini sanoi kerran näin: " Voisinpa vielä joskus olla niin varma jostakin asiasta, kun olin kaksikymmentä vuotiaana." Sepäse. Aika, kokemus ja nk.viisaus tekee ihmisestä tietoisen kaikenmaailman harmaista alueista joita on kaikkialla ja joka paikassa. Mikään ei oo mustaa tai valkosta. Enkä mie oo varma mistään edes nyt kakskymppisenä. No ehkä siitä että aurinko nousee idästä ja laskee länteen, mutta en nää mitään syytä miksi se ei jonakin aamuna vois toimia toisinkin.

No joo, taidan saada tästä migreenin.