IRC-Galleria

Minun laivani purjehtii hämmenyksestä hämmenykseen sadan sataman kautta. Tiedättehän, millaista on elää ainaisessa myrskyssä? Se tumma myrsky riehuu minun nuoressa ja naivissa mielessäni. Se saa minut toivomaan kaukaisiin maihin ja kauniisiin satamiin, sinne missä minun silmäni olisivat aina ihastuksesta ymmyrkäiset. Se tumma myrsky saa minut pelkäämään, että jonain päivänä uppoan siihen syvinpään hautaan enkä enää pääse ylös.

Ja vieraat vedet joihin minä joskus eksyn ja lasken yskinäiselle rannalle.Mitä minä sieltä löydän? Minä löydän kolmipäisen lohikäärmeen, hirviön jolla on pikkulapsen hymy ja leijonan kynnet, minä löydän kannibaalin, joka rakastaa neitojen hyvin hoidettuja käsiä ja pyyhkii suunsa kauniisti kirjailulla nenäliinalla, minä löydän kuuta ulvovan suden, jolla on minun palava sydämeni. Sinne minä onnellisena eksyn ja lasken munani lämpimään hiekkaan. Ja syvällä hiekassa kasvaa minun sädekehäni, koskematon viattomuuteni, joka ei himmene edes kiimaisen apinan nylkyttäessä jalkaani.

Viime yönä minä kohtasin huumavaan tuoksuisen banaanilaivan, jonka kannella musta kääpiö soitti pienenpientä haitaria. " I was born to make you happy" , lauloi kääpiö ja iski silmää. "Baby can i hold you tonight", minä kuiskasin takaisin. Kiipesin kannelle ja söin banaanin. "I will always love you" sanoi kääpiö. Aamulla minä purjehdin taas ulapalla kohti elämää, joka on ihmisen parasta aikaa.

Minun korvieni välissä on norsujen tai muistojen hauausmaa. Sinne aikansa eläneet, vanhoiksi ja raihnaisiksi käyneet ajatukset, tunteet ja muistot raahautuvat kuolemaan. Joskus niistä joku syntyy uudestaan, mutta useimmiten ne jäävät sinne ja muuttuvat pikkuhiljaa maan tomuksi.

Sille viimeisimmälle minä itken joskus vaikka kyllä sen olikin aika jo mennä.

Kyllä minä tiedän, minullakin on veriset kädet, välttelevä katse, veitsi piilotettuna reittä vasten, sydämessäkin tyhjää, pimeää. Niin tekin tiedätte, älä luota kehenkään, saatat saada puukosta tai suukosta. Kumpi on pahempaa, sitä minä en tiedä.En ole niin viisas.

Minä pelkään. En tiedä kumpaa enemmän, teitä vai itseäni, mutta ihmisiä joka tapauksessa. Pelkään niitä, jotka heittelevät veitsiä ja ampuvat nuolia toistensa selkään. Minä en voi enää nukkua selälläni, uppoavat pirulaiset vielä syvemmälle ja pistävät sydämeen. Ne vievät hengen, saatana!
Ja tiedäthän sen, kun juuri ennen nukahtamista tartut epätoivoiseen hengenvetoon, muistoon, pilvenreunaan, ankkurin naruun ja huudat: " Ei, minä en ole vielä valmis lähtemään!" Olet valmis vaikka syömään omaa lihaasi jos se sinut pelastaisi.

Mutta tästäkin huolimatta, joskus voi käydä niinkin, että tapahtuu ihmeitä, satu muuttu todeksi, hiostava kesä kristalliseksi talveksi. Ja silloin joku koskettaa sinua riittävän lujaa niin kuin löisi höyhenellä, jota pitelee kuin ruoskaa. Silloin sinä olet niin täynnä, että valut silmistäsi, valkeille reisillesi. Joku suutelee sinua herrasmiehen pumpulisuudelmin ja silittää kissapedon pettävän pehmein tassuin, huokaisee lämpöä sisällesi. Silloin sinä haluaisit, haluaisit unohtua ikuisiksi ajoiksi, nukkua paratiisin aamuun.

Joskus pienenä luulin, että kun tulee vanhemmaksi niin asiat selkenee. Noh, luulin väärin. Miusta on järkyttävää ja masentavaa huomata, että on ollu viistoista vuotiaana huomattavasti tietoisempi omasta itsestään, omista haluamisistaan ja jopa arvoista kun nyt parikymppisenä. Onko tässä nyt mitään järkeä? No ei!

Rakas äitini sanoi kerran näin: " Voisinpa vielä joskus olla niin varma jostakin asiasta, kun olin kaksikymmentä vuotiaana." Sepäse. Aika, kokemus ja nk.viisaus tekee ihmisestä tietoisen kaikenmaailman harmaista alueista joita on kaikkialla ja joka paikassa. Mikään ei oo mustaa tai valkosta. Enkä mie oo varma mistään edes nyt kakskymppisenä. No ehkä siitä että aurinko nousee idästä ja laskee länteen, mutta en nää mitään syytä miksi se ei jonakin aamuna vois toimia toisinkin.

No joo, taidan saada tästä migreenin.