IRC-Galleria

Sydän tykyttää, suorastaan jyskyttää mun rinnassa. Mahasta sieppaa aina välillä ja silmiä kirvelee sillä tutulla tavalla. Muutama viikko sitten tehty reissu Stadiin Rähinä Liveen on pistäny ajatukset juoksemaan mun päässä. Artistien näkeminen pitkästä aikaa oli aivan ihanaa ja hetkeks mun ajatukset siirty sivuraiteelle. Nyt Rähinä Liven muisteleminen tekee kipeää. Musta oli todella upeeta dallailla Stadin kaduilla. Mä oisin voinut jäädä keskelle Stadia seisomaan ja nauttimaan siitä ihanasta tunteesta, jonka mä sen kaduilta sain.

Helsingin kaduilla mä oon ihan eksyksissä, mutta tunnen kuitenkin olevani kotona. Mä rakastan sitä, kun nään katuja, jotka vilisee kiireisiä ihmisiä. Täpö täydet kauppakeskuksetkin tuo mulle hymyn huulille. Ohi ajavat sporat kutsuu mua hyppäämään niiden kyytiin. Mä puistelen päätäni niille ja päätän jatkaa matkaa kävellen. Mä kävelen eteenpäin yhtä Stadin monista jalkakäytävistä. Talot on hienoja ja niitä katsellessani mä toivon, että yhessä niistä olis mun oma koti. Mä kadehdin niitä, jotka saa asua Helsingissä. Mä halveksin niitä, jotka ei ymmärrä, että minkälaisen etuoikeuden ne on saanu, kun postipaikkaan saa kirjottaa Helsinki.

Mä en uskalla toivoo ja suunnitella liikaa. Kaikki mun elämääni vaikuttavat, valmiiksi suunnitellut asiat on poksahtanut rikki, kuin saippuakuplat. Mun tuleva elämä tulee olemaan Stadissa ja mä yritän varjella sitä saippuakuplaa, jonka sisällä on avain mun onneen. Mun suurin haaveeni on tällä hetkellä elämä. Ihan vaan normi-ihmisen elämä Helsingin sykkeessä. Mulle se on paratiisi, jonkinlainen Ihmemaa, jossa onnen tavoitteleminen tuntuu mahdolliselta eikä lainkaan väärältä.

Mä haluaisin pyytää lahjaksi onnea. Onnea itsekkäästi itselleni. Mä en halua mitään vaaleenpunaisia laseja, joiden läpi maailma näyttää vaan yhdeltä suurelta ruusulta pinkkien elefanttejen tanssiessa sen ympärillä. Piikit vaanii kuitenkin sen ruusun varressa, eikä niiltä säästy kukaan. Tuntuu kamalalta, kun tietää, että se koti, jonka tuntee sydämessään asti, on vaan muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta sinne ei pääse. Mä haluaisin sen sisun ja rohkeuden, mikä oli niillä ihmisillä, jotka aikanaan lähtivät Manhattanille tavoittelemaan onneaan. Jos mä oikeen kiltisti pyydän, niin toisko joku mulle sitten edes vaikka sitä sisua ja rohkeutta, joilla mä voisin toteuttaa unelmani paremmasta elämästä?

_ArkiPäivänVaras_