IRC-Galleria

... tai niin mä haluaisin uskoo. Pystyä uskomaan. Se on vaan niin kovin vaikeeta.

Masennuslääkkeet vaihdettiin uuteen, taas pitää odottaa, että vaikutus alkaa.

Missä on niiden ystävien kädet, jotka lupas pitää mun käsistä kiinni? Luvattiin, ettei otetta irroteta. Nyt mä tunnen kädessäni vaan tyhjää. Tunnen ne arvet, haluaisin tehdä niitä lisää. Tai en niitä arpia, koska ne nähdään. Haluaisin purkaa tän kaiken pahan olon tarttumalla taas veitseen. Veitseen, jolla voisin vuodattaa sen pahan olon ulos. Hetken olo onkin hyvä, mutta sitten tulee katumus. Hirveä morkkis, miten saatoin olla niin heikko?

En mä selviä tästä taistelusta yksin. Elämäni ihmiset eivät kuule. Eivät halua kuulla. Niitä pelottaa, ne ei tiedä miten suhtautua. Muakin pelottaa. Ketä ei pelottaisi?

"Ja muistan, ku meit ei erottanu mikään, joka ikisen hetken ku sain sust kiinni pitää. Ehkä vaikeet uskoo, mut mä edelleen välitän, miten kaikki meni, kelaan edelleen mä sitä"

"Miksei koskaan pysty tajuta ajoissa? Miks tarpeeks arvostaa toista vast sit ku se on poissa? Just sillon, ku virheit ei voi korjaa enää, liian helppo pitää kaikkee itsestäänselvyytenä. Hassuu, miten yhes hetkes kaikki muuttuu, yhes meil oli niin paljon, mut nyt se kaikki puuttuu. Mut kai täst kaikest selvii jotenkin ja kaiken tän jälkeen ollaan vahvempii jotenkin. Ja tuut ain olee mun sydämes se pala, mis saan sut taas hymyilee, saan sua taas halaa"

"Niin monet sanat edelleen kaduttaa mua, oikeesti ikin ei ollu tarkotus satuttaa sua. Anteeks"

_{Mulla on sua ikävä, toivottavasti sulla on kaikki hyvin.}

Onneksi mun on aina ollut yllättävän helppo puhua tuntemattomille ammatti-ihmisille. Tiistaina kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja tuli niin vapautunut fiilis, vaikka samalla ahdistikin melkoisesti. Se, että itse tietää jonkun ammattilaisen tietävän ja auttavan, tekee omanlaisensa vapautuneen olon.

Sairaanhoitaja teki masennustestin, josta sain 39 pistettä. Sillä testillä 31-43 pisteväli tarkoittaa vaikea-asteista masennusta. Itse tiesin olevani melkoisen masentunut, mutta ääneen sanottuna tulos yllätti kyllä. Ja pelotti myös.

Sain samalle päivälle ajan lääkärille, sillä sairaanhoitaja oli sitä mieltä, että lääkkeet tarvittaisiin.

Lääkäri teki omanlaisensa haastattelun ja päätelmänsä ja määräsi mielialalääkettä keskivaikeaan masennustilaan. Vaikea-asteista masennusta ei ilman osastojaksoa voi noin vain diagnosoida ja vaikka keskivaikea masennus kuulostaa omaan korvaan pahalta niin kyllä vaikea-asteinen olisi kuulostanut vielä pahemmalta.

Huomenna saan lääkkeen apteekista haettua, toivottavasti sivuvaikutuksia ei ilmaantuisi, ainakaan fyysisiä. Mietin väkisinkin, että kuinka sellaisen taakan sitten vielä kestän, varsinkaan, kun apu ei ole välitön, tuloksia näkyy vasta noin kuukauden kuluttua käytön aloittamisesta.

Sairaanhoitajan luona tulen käymään viikottain. Odotan jo seuraavaa käyntiä, sillä siellä on turvallista puhua eikä minun tarvitse pelätä sitä, että kuormittaisin ihmistä liikaa. Läheisetkin saavat hieman hengähtää.

3.12. on pikkusiskoni synttärit. Olen kovasti niitä suunnitellut ja järjestellyt ja nyt tuntuu siltä, että haluaisin ajan pysähtyvän tai edes hidastuvan. Pippalot ovat minulle siskoni vuoksi tärkeät, mutta nyt en jaksa edes ajatella niitä.

Eilen pilasin erään juhlien olennaisen elementin ja normaalisti olisin raivonnut ja itkenyt ja ollut äärimmäisen pettynyt. En jaksa edes surra asiaa, niin uupunut olen. Toki toivon, että saan tuon elementin korjattua ja haluaisin päästää ulos kasan tunteita, mutta miten voisin päästää ulos mitään sellaista, joista on vain rippeet jäljellä?

Toivon, että saisin energiani takaisin. Lauantaista asti on tiskialtaaseen kertynyt astioita tiskattavaksi. Joka päivä olen katsonut tuota vuorta ja päättänyt, että tiskaan sen. En kuitenkaan ole jaksanut edes tuolilta nousta.

Toivon kovasti, että tämän päivän aikana saisin tuon tiskivuoren pestyä. Eilen sain laitettua kaikki likaiset pyykit koneeseen ja vieläpä kuivumaan asti.

On ollut melkoinen järkytys huomata, että itsestäänselviinkin pieniin arjen askareisiin täytyy kerätä suuret määrät voimia eivätkä ne edes loppujen lopuksi riitä.

Kyllä mä susta välitin. Kyllä mä sua rakastin. Kyllä mä sua ikävöin niin, että sydämeen sattui. Kyllä mä sua ymmärsin. Kyllä mä halusin sua ihan vilpittömästi auttaa. Kyllä mua sattui, kun sulla on paha olla.
Kyllä, mä kadun. Kyllä, mä olen vihainen. Kyllä, mä olen poissa tolaltani.

Ja mä edelleen välitän, rakastan, ikävöin, ymmärrän, haluan auttaa ja muhun sattuu sun paha olo.

Ylä- ja alamäet me oltiin selvitty. Susta tuli mulle todella tärkeä enkä ois ikinä koskaan uskonu - saati halunnu, tän päättyvän näin.

Päätös oli yksinomaan sun, mä olisin niin kovasti halunnut taistella vastaan, mutta mun viimesetkin voimanrippeet on haihtunu tuhka tuuleen. En ole viime aikoina ollut maailman paras ystävä, mutta koskaan ei mennyt päivää sua ajattelematta. Olis pitänyt sanoa se useammin, anteeksi, etten mä tehnyt niin.

Meidän ystävyys muuttui, koska kummallakin on omat ongelmansa. Mulla ne on sekä henkisiä, että fyysisiä. Kaiken paskan keskellä olisi pitänyt jaksaa panostaa rakkaimpiinsa, mutta... mä en jaksanut. En keneenkään, et ole ainoa, jonka elämästä olen hieman pidemmän hetken pysynyt poissa.

Mä toivon, että vielä jonain päivänä sä saat elämäsi kuntoon. Että pystyt hymyillä ja nauraa, olla se iloinen, ihana pirteä itsesi, johon silloin vuosia sitten tutustuin.

Yritä kulta löytää pilvistä ne hopeat reunat, aina on jotain elämisen arvoista, vaikka se ei siltä tällä hetkellä varmasti tunnukkaan.

Toivon sulle enkelin olkapäälle pitämään susta huolta nyt, kun itse olen sun elämästä poissa.

Olet rakas. Aina.

Mulla on ollut ongelmia pääni sisällä jo pitkään. Ne on aaltoillut hyvin paljon. Toisinaan paha olo yms. pysyivät poissa pitkään, toisinaan ne taas nosti päätään. Ne asiat, joista mä olen ihmisille kertonut on vaan murto-osa kaikesta siitä, mitä mun pääni sisällä tapahtuu.

Mun paha olo ja ahdistus alkoi ekana välivuotena 2006. Mä kuitenkin selvisin siitä vuodesta ja seuraavan vuoden olin töissä. Se oli yks parhain ajanjakso mun elämässäni. Mä kasvoin paljon ihmisenä ja olin löytänyt oman polkuni.
Kuvioissa oli taas välivuosia, huono yritys muuttaa Etelä-Suomeen ja paljon oman sietokyvyn ylittämistä. Elämä tuntu merkityksettömältä ja tyhjältä.

Vuosi 2010 oli kerennyt kestää muutaman hassun viikon, kun mä tapasin elämäni rakkauden. Mä en todellakaan uskonut niin käyvän, en Sotkamossa. Mutta niin kävi ja mä sain elää uutta elämääni niiden vaaleanpunaisten lasien läpi. Mun elämäni oli marenkia ja kermavaahtoa, oikein siirappista, imelää. Mun elämäni oli lähes tulkoon täydellistä.
Mutta... vanhat ystäväni ahdistus ja paha olo palasivat kuvioihin. Noi tunteet tuntuivat vahvempana kuin koskaan ennen, mikä oli käsittämätöntä, koska mä olin oikeasti todella onnellinen. Kuitenkin mä selvisin, Markus oli ensimmäinen ihminen, jolle mä kerroin noista vuosia mulle seuraa pitäneistä piinaavista ystävistäni.

Kaikki oli siis hyvin, mä olin onnellisessa suhteessa maailman ihanimman miehen kanssa, me asuttiin yhdessä, mulla oli välissä töitä ja tulevaisuus selvillä. Vaikka noi pahan olon tunteet välillä nousikin pintaan niin mä en ollut yksin ja loppujen lopuksi ne oli helppo unohtaa.

Sitten 2011 syksyllä tuli lähtö Lapinlahdelle opiskelujen perässä. Siellä ahdistus nousi todella suureksi ja vaikka sainkin opistolta elämääni ihania ihmisiä, ei se ollut mua varten. Vaihdoin siis suppeamman tutkinnon opiskeluun. Pääsin taas Markuksen viereen yöksi, kaikki oli mahtavasti.

Kunnes sitten muutama kuukausi sitten ahdistus ja paha olo tuli todella voimakkaina. Mä olin satuttanut itseäni monesti, jotta henkinen kipu lähtisi pois. Viiltely oli taas todella monta kertaa lähellä, mutta mä muistin ja muistan edelleen, kuinka hirveän paha olo mulle tuli viiltelyn jälkeen, pahempi kuin mitä se oli ennen veitsen käyttöä. Sain siis taisteltua itseäni vastaan, vaikka veitsi olikin monesti mun kädessäni.
Ahdistus ja paha olo kasvoi ja kasvoi. Mä kerroin Markukselle aina vähän, en halunnut kuormittaa sitä omilla murheillani, en halunnut nähdä kyyneliä enkä pahoittaa toisen mieltä.
Mä rupesin suunnittelemaan itsemurhaa, ihan vakavasti. Miten ja missä sen teen. Päivä päivältä halu kuolemiseen voimistui, se tuntui ainoalta ratkaisulta.
Kuitenkin mä sinnittelin päivät eteenpäin.

Sitten 14.11.2011 maanantai aamuna mun pää vaan levisi. Kun sain silmät auki mulle tuli paniikki ja ahdistus. Huutoitkin hysteerisesti puoli tuntia sängyssä maaten, ei ollut voimaa nousta ylös. Sain kerrottua tilanteesta Markukselle, joka prinssin tavoin lähti töistä kotiin. En tiedä, miten olisin tosta päivästä selvinnyt ilman Markuksen tukea ja ymmärrystä.
Mä soitin mielenterveystoimistoon ja kerroin tilanteeni. Sieltä luvattiin keskiviikkona soitella takaisin päin. Keskeytin koulun, pään parantamis prosessin lisäksi en halua muuta stressiä enää. Iltaan mennessä olo tuntui suht normaalilta, kevyeltä. Tuntui hyvältä tietää, että tulen saamaan apua.

Tänään sieltä toimistosta soitettiin. Sain ajan ensi viikon tiistaille ja uskon pärjääväni siihen asti. Nyt kaikki läheiseni tietävät mun pään leviämisestä. Toisaalta se helpottaa, toisaalta taas ei.
Ihmisten yhtäkkinen kiinnostuminen mun voinnistani ahdistaa oikeastaan vain enemmän. Ihmiset kyselee kuulumisia enemmän kuin yleensä, ihan niinkuin mä tappaisin itseni, jos he eivät tekisi niin. Mä selvisin ennenkin hengissä, vaikka en saanutkaan juuri yhtään huomiota, miksi en siis selviäisi nytkin? En tiedä, että ovatko ihmiset huolissaan vai tuntevatko he jonkin sortin velvollisuutta. Oli kummin vain, se on outoa, uutta ja ahdistavaa. Mutta mä yritän sopeutua siihen, edes jotenkin.

Tällä hetkellä mä tunnen helpottuneisuutta, vihaa, pettymystä, ahdistusta, huolta, paniikkia ja surua. En mä koskaan uskonut, että mun pää prakaa.
Mä olen kuitenkin ylpeä, sillä mä uskalsin pyytää apua ja tulen saamaan sitä. Ja mä uskon, että kyllä tää tästä.