IRC-Galleria

Yllätän päivittäin itseni haaveilemasta jostain mahdottomasta. Tai ainaki mahdottomalta tuntuvasta. Koskaanhan ei tosin pitäisi sanoa, että jokin on mahdotonta. Mutta tuntuu mahdottomalta olla uskomatta, että haaveiluni eivät olisi mahdottomia.
Toisinaan haavemaailmani on pakokeino synkästä todellisuudesta, jossa jokaisen ajatuksen pitäisi olla realismi-sanan rajojen sisäpuolella. Nam, Susijengi biisistä tulee muuten niin paljon muistoja mieleen, näin aiheesta poiketakseni. Cheekkiä ei voi puolestaan kuunnella sitten yhtään ilman rajun keikkakuumeen nousua. Joten, elän päivittäin monta hetkeä haavemaailmassa, jossa yhdistän biisien tuomat hyvät muistot, mahdolliset tulevat sekä keikkakuumeen ja tietenkin armottoman, yksipuolisen rakkauden. Kun ton kaiken sekottaa, on ilmiselvää, että mistä/kenestä siellä haavemaailmassa oikeastaan haaveillaan. Ja se haaveilu muuten sattuu. Sitten siitä toipuu ja sitten taas sattuu, kun ei voi/osaa/edes todellakaan halua olla haaveilematta.
Onkohan haaveilu merkitty monenkin mystisesti kuolleen kuolinkertomukseen?

_ArkiPäivänVaras_