Mikä siinä eteenpäin menemisessä on niin ihmeellisen vaikeeta, ettei siihen kyetä? Ymmärrän, että lapsella on lapsen askelet, mutta kyllä tommonen puoltoista vuotiaski pääsee paremmin eteenpäin ja vieläpä osaa olla kattomatta taakseen.
Ei kannata uhota, jos ei toiminta ole sen mukaista :)
Mulla on Markus, on perhe, on ystäviä, joihin voi oikeesti luottaa ja jotka ei missään tilanteessa jätä, on yhteinen elämä ihmisen kanssa, jota mä rakastan.
Mulla on tilanne elämästäni selvillä ja huolimatta niistä synkistä hetkistä, jotka aika ajoin mun elämääni tuleekin, mulla on kaikki niin hyvin.
En jaksa ettiä elämästäni asioita, jotka ei ookkaan niin hyvin ja just täydellisesti. En jaksa itkeä turhista asioista enkä lohduttaudu sillä, että jollain muulla on asiat huonommin. Mun ongelmat sillä hetkellä on mulle koko maailma eikä tulis mieleenkään miettiä nälänhätää, kun veitsi kulkee rannetta pitkin.
Ei muiden tilanteiden miettiminen mua pelasta, mä itse sen teen. Ja hyvin teenkin. Mulla on asiat kunnossa ja ylpeilen sillä mielelläni, sillä en muista tunteneeni tätä tunnetta sitten Riksun aikojen.
Mulla on halua ja tahdonvoimaa muuttaa asioita elämässäni, tehdä jotain sen sijaan, että jäisin vaan paikalleni masentumaan. Tai siis tuntemaan tunteen, joka varmaan usein halutaan tulkita masennukseksi.
Siis en jää paikalleni kierimään siihen pahan olon tunteeseen.
Senkin oon tajunnu, että loppujen lopuks, kaikki ja jokainen tässä elämässä on korvattavissa.
"I need you right here, next to me. 'Cause there ain't nobody would love me the way you do. That's why I'm over here, on my knees. Hey girl I wish you don't leave me"