IRC-Galleria

Puhutaanpa kauneudesta.

Enemmistö pääpiirteittein määrittelee ominaisuudet, jotka katsotaan viehättäviksi, kauniiksi ihmisessä. Aikoinaan vaimon tuli olla hyvin syötetyn näköinen, koska laihuus merkitsi köyhyyttä, varattomuutta kunnolliseen ruokaan. Pullealla vaimolla oli varakas mies, rahaa ja hyvät oltavat. Ruumiin koko kuvasti statusta yhteiskunnassa.

Kauneudun määritelmät vaihtelevat vuosikymmenittäin. Vaikka joku kuinka paljon väittäisi, ettei ulkonäöllä ole väliä, niin jokainen ihminen tekee silti ensimmäiset arvionsa toisesta sen perusteella, miltä toinen näyttää; onko ihminen kaunis vai ruma, miten on pukeutunet, hiukset, meikki, tatuoinnit. Ideana on tiedostaa tämä toisten arvostelu, mutta antaa sen olla määrittelemättä mielessäsi sitä, millainen kukakin ihminen on.

Sain haukut aikoinani työkavereilta, kun humalapäissäni koitin saada niitä selittämään, että miksi on niin tärkeää tuhlata vähistä varoistaan viisikymppiä tekoripsien ja -kynsien huoltoon joka toinen viikko (homma vähän karkasi käsistä tuona iltana). Omassa mielessäni jokainen tehköön ulkonäkönsä suhteen mitä haluaa, mutta kyseenalaistan sen, että miksi. Pidätkö hiustenpidennyksiä, tekoripsiä, bling bling-tekokynsiä, tämän kauden muodissa olevia vaatteita siksi, että sinä itse pidät niistä, vai johtuuko se vain tarpeesta soveltua mainosten, julkkisten, mallien luomaan kiiltokuva-imagoon siitä, millaisen kauniin, viehettävän, hyväksyttävän ihmisen tulisi olla?

Eikä silläkään tulisi olla väliä, vaikka syynä olisi vain halu sopeutua. Mutta mun päässäni sillä on väliä. En ole koskaan ymmärtänyt tarvetta näyttää samalta kuin muut vain siksi, koska kaikka muutkin. Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä, mutta mitä se kertoo toisesta, jos mitkään päätökset eivät ole omia; kuunnellaan musiikkia mikä on suosiossa sillä hetkellä, puetaan päälle vaatteita mitä lehdissä neuvotaan pukemaan, meikataan itsemme kauden väreillä, käydään solariumissa koska appelsiinit on nähtävästi hirveän ihastuttavia. Se tuo mulle mieleen, että ihminen on vain kopiosta otetun kopion kopio. Vailla omia mielipiteitä, vailla omia mieltymyksiä, vain halua tehdä ja näyttää siltä miltä toisetkin.

Tästä päästään tämän kirjoituksen varsinaiseen ideaan, mikä on se, miten ihmiset suhtautuvat yksilöihin, jotka eivät sovi meidän käsitykseen kauneudesta, normaaliudesta.

Itse olen pienestä pitäen ollut todella empaattinen henkilö. Taatusti omasta suustani on myös muksuna päässyt kommentteja, "katso äiti kuinka lihava nainen!", mutta tämä on itse asiassa luonnollista - lapset kummaksuvat erilaisuutta. Se on vanhempien ihmisten tehtävä opettaa lapselle, että toinen ei ole yhtään sen huonompi ihminen kuin mitä itse on vain siksi, että tämä näyttää erilaiselta. Äiti ja iskä sätti mua jos jakelin lapsenmielisia huutojani kaupassa, sanoivat kuinka ilkeää on osoittaa toisen ihmisen erilaisuus, käskivät miettiä, että kuinka paha mieli itselle tulisi, jos joku tekisi mulle samoin.

Ja mä ymmärsin sen. Kasvatus, ihmiset, kasvatus.

Äidin isä, pappa, oli pelottavan näköinen; sillä oli ruusufinni, mikä teki papan nenästä ison ja epämuodostuneen näköisen, erittäin paksut ja tuuheat kulmakarvat jotka toivat sen kasvoihin ilkeän vivahteen. Sillä oli molemmissa käsissä sormia, jotka puuttuivat toiseen niveleen asti lapsena ammuttujen nallipyssyjen seurauksena. Mummin ja papan luokse mentäessä kaikki muut lapset (meitä on yhteensä kuusi) halasivat ja suukottivat mummia, mutta kukaan ei tehnyt samaa pappalle, koska se näytti pelottavalta. Kukaan muu paitsi minä, koska mulle tuli aina paha mieli siitä, että pappaa syrjittiin ja pelättiin sen vuoksi miltä se näytti. Ei papan ulkonäkö ollut sen vika, ja se oli todella mukava ihminen. Istuin kaikki vierailut sen sylissä ja leikin sormilla, joita ei ollut. Papan kuoltua äiti usein sanoi, kuinka mä olin aina ollut sen lempi lapsenlapsi.

Ala-asteella meidän luokalle tuli Venäjältä muuttanut poika, joka puhui kehnoa suomea ja näytti kasvonpiireteiltään erilaiselta, kuin miltä ympärillä olevat suomalaiset pojat näyttivät. Kukaan pojista ei oikein ottanut kontaktia siihen, joten pyysin sitä meidän tyttöjän kanssa hyppimään hyppynarua. Se kieltäytyi ja pysyi omissa oloissaan, kunnes pojat ottivat sen porukkaansa. Ainakin yritin.

Yläasteella rinnakkaisluokalla oli tyttö, jonka kanssa olin hyvää kaveria. Se oli koko koulun ylipainoisin ihminen ja näytti paljon vanhemmalta kuin muut. Kuulin muiden puhuvan siitä "valaana". Mä vihasin niitä.

Samaan aikaan olin parasta kaveria toista koulua käyvän tytön kanssa, jonka toinen silmä oli täysin harmaa ja kuolleen näköinen, silmäluomi oli alas valahtanut, peittäen sen melkein kokonaan näkyvistä. Kun tutuistin siihen tiedostin tämän asian sen ulkonäössä, mutta en miettinyt sitä sen enempää ja meistä tuli kuin paita ja peppu. Ihmiset puhuivat siitä tyyliin, "niin, meinaatko sä sitä jolla on se outo silmä?", ja mulla raksutti aina pitkän aikaa päässä, että mistä helvetistä ne puhuu, kunnes välähti ja sain pahan mielen siitä, että toiset määrittelevät, puhuvat ystävästäni sen erilaisuuden perusteella. Itselleni tämä poikkeavuus oli vain osa sitä, ei sen kummempi asia kuin nenä kenänkään muun kasvoissa.

Myöskin samaa ikäluokkaa, ja ystävälläni oli poikaystävä jonka pikkuveli oli maailman suloisin ikinä, ja niiden perhe asui samalla alueella missä itsekin asuin. Joku iltapäivä olin paikallisen nuorisotalon edustallo ja näin tämän kyseisen pienen (9-11v.?) pojan siinä edustalla siteitä korvissaan. Kysyin, että mitä sille oli käynyt. Se vastasi, että toiset lapset kiusasivat sitä niin paljon sen hörökorvista, että vanhemmat oli viimein suostunut leikkautumaan ne "normaaleiksi". Sinä iltana menin kotiin, lukkiuduin huoneeseeni, ja itkin ihmisten ilkeyden vuoksi.

Mennään eteenpäin jokunen vuosi, ammattikoulusta valmistumiseen ja työkkärikäynteihin. Istuin yhdeksältä aamusta työkkärin odotustilassa, vähän nukkuneena ja meikittömänä, useita muita ihmisiä ympärilläni jäykkinä epämukavissa tuoleissa, lukien aikakausilehtiä ja esittäin, ettei ketään muita ole paikalla. Äiti istuu kahden lapsensa kanssa muutaman penkin päästä musta. Ne mukalat on kamalia, kiljuu ja huutaa muuten täysin hiljaisessa tilassa, kuin tuomionpäivä olisi koittanut. Toinen näistä lapsista, noin viisi vuotias tyttö, kävelee suoraan mun eteeni. Se tuijottaa mua hetken intensiivisesti, nostaa sormensa osoittamaan mua, ja huutaa niin että koko laitos raikuu, "äiti, tolla tytöllä on paljon finnejä!", ja juoksee pois. Mä punastun niin paljon kuin ihminen voi punastua ja odotan tämän äidin sanovan jotain, mitä tahansa tyttärelleen korjatakseen sen huonoa, töykeää, loukkaavaa käytöstä. Hiljaisuus täyttää korvani ja lopulta vilkaisen otsatukkani alta sivulleni ja näen tämän kyseisen äidin kääntäneen päänsä pois päin musta, esittäen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Se on meidän tehtävä neuvoa lapsia oikean ja väärän välillä. Jos me hyväksytään rasistiset kommentit, loukkaavat ilmaukset, ulkonäön pilkkaaminen, niin lapset kasvavat aikuisiksi uskoen, että he itse ovat normaaleja ja kaikki erilaisuus on väärää, ja sitä saa ja tuleekin syrjiä.

Opettakaa lapsille, että ihmiset eivät ole samasta muotista, eikä niiden tulekaan olla; murtunut nenä komeissa kasvoissa lisää viehättävyyttä, vinot hampaat täydellisessä luustossa ovat vain yksi osa ulkonäköä. Opettakaa, että kauneus on ihmisessä itsessään, ei siinä mitä muut ihmiset sanovat kauneuden olevan.

Ollaan yhdessä rumia, ja sitä myöten kauniita.