IRC-Galleria

VAIN MUUTAMAN LAUSEEN VERRAN. Jatkuvaa ja liian kauan kestävää hölötystä ei kestä. Se, että tuntematon sanoo "ihanaa ku aurinko paistaa!" on ok, mutta se että joku alkaa jauhaa elämäänsä ja koko päivän tapahtumiaan ja mitä tekee viikonloppuna ja mitä ei tee, miksi ei tee sitä ja ja ja...! Olkaa ihmiset hiljaa. Bussissa tulee moikata kuskia ja kassatädille voi sanoa, heippa ja kivaa loppupäivää! Mut liika on liikaa.
Hirveetä huomata ittestä sellainen piirre, et vältän joitakin ihmisiä, koska ne puhuu liikaa. Sellaset ihmiset on raskaita. Varsinkin, jos aihe ei oo yhteinen. Että toinen selittää joistain omista jutuista. Kysyn, jos mua kiinnostaa. Ei, en nyt tarkoita sitä, että mulle ei voi puhua ja oon ylimielinen, mutta liika hölöttäminen ahdistaa ja väsyttää mua. Jos itte on väsyny tai on omia juttuja mietittävänä, ni kyllä se imee voimia. Pitää kuunnella ja keksiä kommentti, joka ei olisi välinpitämätön, mutta ei kehottaisi toista jatkaan kertomistaan. Pitää yrittää myötäelää toisen asiaa ja se on ärsyttävää, kun on väsyny. Silloin kun on se olo, että antakaa mun hetki vain olla rauhas. Omat ajatukset pitää saada eka kasaan, jotta jaksais miettiä toisen omia. Tai sitten ne omat ajatukset pitää jättää miettimättä.
Mä rakastan miettimistä. Lenkit ja muut treenit on ihania omia aikoja. Saa miettiä ihan mitä huvittaa. Voi miettiä miten tossunpohja osuu tiehen tai miten hyvin pystyy pitämään vatsalihakset jännitettynä soutaessa. Tai voi miettiä tulevia päiviä, suunnitella toimintaa muksuille tai omaa viikonloppua. Voi purkaa työasioita ja miettiä niihin ratkaisuja. Voi suunnitella viikon ruokalistaa. Voi kuunnella Ylexää, musiikkia tai liikennettä. Untamalas jopa hiljaisuutta. Keväällä linnut varmaan huutaa kovasti ja ojat lorisee (pakko pysähtyä sit puskapissille). Juostessa ei tarvi ajatella mitään. Voi vaan mennä, antaa jalkojen hoitaa työn, johon ne on iskostunu ja mieli saa levätä. Lenkille lähtö on joskus tuskaa. Mutta se olo, mikä tulee kun heittää oven auki, jo ennen ekoja askelia, on loistava. Se, kun tietää että seuraavat minuutit on vain mulle.
Hiljaisuuden retriitit tarjoo saman. Aikaa vain sulle. Läsnä on muitakin ihmisiä, mutta ei tarvi kuunnella muita ja saa olla vain ihan hiljaa. Ei tarvi puhua eikä kysellä, ei kommentoida kellekään mitään. Eikä juosta. Miten kaunis ajatus! Että ihminen saa vain olla itsensä kanssa, ilman velvotteita ja sosiaalisia paineita. Monet sanoo, että osaa olla hiljaa, mutta ei halua. Tai että pystyy olla ilman muita, mutta haluaa ihmisten seuraa. Entä jos ihmisten seura ja läheisyys tuntuu joskus taakalta ja suorittamiselta? EI varsinkaan läheisten suhteiden kuuluisi tuntua siltä. Ja siitähän vasta huono omatunto tuleekin, jos tällaisia ajatuksia pyörittelee! Kyllä toisiin saa välillä väsyä. Ja kuuluukin. Jokainen on oikeutettu välillä ottamaan aikaa vain itselleen, puhtaasti. Ei kenekään saa siitä loukkaantua. Ei se kenenkään arvoa vähennä. Arvo lisääntyy, kun huomaa kaipaavansa heitä ja heidän väsyttäviä juttuja. Ja yksinolon jälkeen helpommin sen heille kertookin.