Pää on niin tyhjä ja tyhmä. Se johtuu ihan varmasti tästä lenkittömyydestä. Mulla ei oo ollu ajatteluaikaa niin paljon kuin yleensä. Toisaalta hyvä, toisaalta...
Ratsastaminen on ollu ihanaa. Siellä kyl saa paljon onnistumista ja iloa ja itsevarmuutta! Hyvää puuhaa. Kunpa vaan olis rahaa tehdä sitä useammin. Tällä viikolla olin kaks kertaa, eilen hyppäsinkin taas hieman! Mahtavaa, kun poni menee täysiä, mutta kuuntelee silti mua. Se on onnitumista, halinntaa tähän elämään.
Kaikki asiat taas vaan menee ja sujuu liian nopeaa. Halusin löytää kaksion läheltä keskustaa, sellaisen johon voin ottaa koiran. No apua. Nyt sit muutan keskustaan kaksioon ens viikonloppuna. Kävipäs se nopsaa... En kyl ehtiny itte mukaan. Ja en oo saanu ajatuksiani kunnolla kasaan asian suhteen:D Kiva muuttaa, mutta... En tiedä, ehkä odotan sen alottavan kokonaan uuden jakson mun pikku elämässä. Että sais taas kunnon tatsin tähän. Treenitauko osaltaan on hajottanu mua ja ahdistaa, ja sit ku ei tiedä töistä kesäkuun jälkeen. Tuntuu, että en taas tiedä mistää mitää! Huoh.
Ollaan juhlimassa Arin ja Titan juttuja ja Mikon saavutusta. Hienoa. Tietääkö muut ihmiset oikeesti mitä haluaa? Olisko joku muukin joka ei tiedä? Tai onko kaikki muut varmoja, että haluaa sitä mitä on? Saako olla haluamatta sitä mitä sai? Saako haluta muuta? Ei saisi olla tyytymätön. Mutta koska saa haluta muutosta? Koska ansaitsee muutoksen? Entä kauaksiko se muutos kantaa? Oonko mä vielä joskus tyytyväinen ja onnellinen?
Mä en tiedä oonko nyt.
Vastatkaa mulle heti näihin kysymksiin!
No ei tarvi, kyllä mä tiedän vastauksen.
Muutoksen tekoon tarvitsee rohkeutta. Ehkä sitä vaan pitää hetki kerätä. Voihan olla, että keräyksen aikana mieli muuttuu ja taas muistaa, miksi on tässä. Ja että tämä on ihan hyvä.