IRC-Galleria

Kerrankin matkustelin junassa suhteellisen rauhallisin mielin. En hermoillut sitä, miten kaikki voisi mennä vikaan ja miten löydän oikean junan vaihdossa, en edes silloin kun juna seisoi Kauhavalla 10-15 minuuttia ja aikaa junanvaihtoon Seinäjoella olisi vain kymmenen minuuttia. Tiesin, että ei ole mitään aihetta murehtia, asiat järjestyy kyllä. Niin kuin järjestyikin.

Viimeisellä junaosuudella törmäsinkin luokkakaveriin, jonka kanssa jutellessa loppumatka sujuikin sutjakasti. Tietysti vakiot tuli käsiteltyä - mitä sä täällä teet ?!, koulujutut, parisuhdeasiat. Tuli sitten kuitenkin vain tarve avautua kotiasioista, vaikkei kumpikaan kysynyt niistä mitään. Vaikeahan se on olla puhumatta sydänleikkauksesta toipuvasta isästä jos se on ollut mielen päällä jo toista viikkoa. Tai no, eihän minulla ole mitään ongelmaa tai suremista siitä ole, koska on vain loistavaa, että hoitoa saa, mutta lähinnä ahdisti ne sivuasiat. Nimittäin kokousten ja matkojen perumiset ja näytelmäpiireille tilanteesta ilmoittamiset ja joka paikkaan soittamiset ja ihmisten muutenkin tilanteen tasalla pitämiset. Paljon sitä kertyykin yhdelle ihmiselle kalenteriin hommaa, kun itsehän sitä itselle kerätään.

Siinä keskustellessa tulikin puheeksi, että miten ihmisellä onkin taipumusta usein tehdä itsensä niin tarpeelliseksi ja niin mahdottoman korvaamattomaksi. Jos minä nyt en ole paikalla hoitamassa asioita, kukaan ei niitä hoida. Jos minä nyt kieltäydyn jostain, sotkee se jonkun suunnitelmat, ja jos suostun, sotkee se taas jonkun toisen suunnitelmat. Ilman minua ei pärjätä. Ei näe niitä asioita selvästi, jotka ovat oikeasti tärkeitä, kun on liian kiire hoitaa jotain vain näennäisesti tärkeitä asioita. Aina pitää olla menossa. Kunnes yksi oikeasti tärkeistä, terveys pettää. Silloin on pakko pysähtyä ja hypätä pois oravanpyörästä, vaikka kuinka vaikeaa se olisi. Kaikki työt ja toimet on silloin jätettävä, kaikki kokoukset peruttava. Itsensä on saatava kuntoon, ja samalla siinä, kun ei ole tekemässä itseään korvaamattomaksi, saa mahdollisuuden pohtia, mikä on oikeasti tärkeätä. Joku Thaimaan matka vai se että on hengissä vielä huomennakin voidakseen sanoa lapsilleen rakastavansa heitä? Vaikka terveys on varmasti jokaiselle tärkeä asia eikä sen menettämisessä tunnu olevan mitään positiivista, olisi jokaiselle ehkä jossain elämänvaiheessa paikallaan pysähtyä ja jättää oravanpyörä pyörimään itsekseen.

Enkä tarkoita, että kaikkien pitäisi sairastua. Pysähtyä voi muutenkin.


Quuletko sen, hiljaisuuden?