IRC-Galleria

Pitäisi aloittaa jooga taas. Se oli niin mukavaa. ..ÄäÄäÄäÄäÄäÄäÄäÄäÄ!! Miten voisin kun en kuitenkaan osaa siellä enää mitään ja tuskin ehdinkään kun on melkein joka päivä joko jumppaa tai töitä tai ..yhyyy, kylläminäehdinmuttakunpelottaaenkähalua!!! Mutta kun se oli niin kivaa.. :/

Älä siis ikinä katkaise hyvää rutiinia. Siihen ei ihan niin vain hypätäkään takaisin.

Terve!

"siis niinku ..ööö" -Esa

Juuri kun pääsin Jyväskylään oikeasti viettämään kesää, niin eikös se töppää siihen. Yhtäkkiä pitää nyhvätä takki päällä pihalla ja kaikki kivat, uudet kesävaatteet jäävätkin lojumaan vuodeksi kaapin pohjalle. Huoh, minä niin odotin sitä lämmintä loppukesää. ja se kesti viikon. Onko tämä nyt oikeasti tässä?!? enhän minä ehtinyt käydä edes Tuomiojärvessä? Ja JyväskyläRockiakin pitäisi juhlia 15:ssä asteessa, sadetakin alla. Gaah <( niiiiin masentavaa.
Pakenen todellisuudesta Gothamiin ja ajalle 10 000ekr.. sekä Marion ikuisesti aurinkoiseen vihreiden pallukkapuskien maahan. Moikka!

Oli sateen jälkeen keltaista, ennen yön tuloa,
kalat loikkivat ohrassa ja aurinko synnytti laineita.
Saatoin hiukan tanssahdella
mutten jättää huomaamatta
hämähäkkejä postilaatikossa.

"Vom Hertzenin viemää" oli mukamas niin hieno otsikko että se piti keikalla kirjoittaa Samsungin muistiin, yeah right. Tottahan veljeksillä oli upea keikka, eikä hätää, näemme niita poikia vielä Jyväskylä Rockissa. Mutta varsinainen yllättäjä oli Lauri Tähkä ja Elonkerjuu. En nimittäin oikeen ole tykännyt kyseisestä poppoosta mutta keikka kuullostii NIIN hyvältä ja meisinki oli katossa (..ja kattonahan meillä oli The Heavens.. öhöö-öö). Muista esiintyjistä mainittakoon seuraavat: Turisas; en ikinä kuuntelisi mutta keikka oli jopa jokseenkin mukaansatempaava! , Herra Ylppö ja Ihmiset; teki ehkä vielä vähemmän vaikutusta kuin radiossa. , sekä Cult of luna; koska OLIN sen keikalla.(Ois varmaan ollut vähän tajunnan räjäyttävämpi jos oisin tutustunut pändiin paremmin ennen keikkaa.)

Joo, aika noloa. Kaikki naisethan rakastaa nykyään Von Hertzenin veljesten boheemin seksikästä ulkomuotoa ja kaikki naisethan nykyään tykkää Lauri Tähkästä viimeistään sitten kun on nähnyt sen livenä. Olenpahan nainen sitten ainakin vissiin.

Lauantai oli vähän mälsä ja melkein hirvitti se 7 kybää mikä tuli maksettua. Satoi. Sunnuntain aurinko kuitenkin tuli ja sulatti sydämet rakastamaan Ilosaarta! Mutta jostain syystä oli ihan kiva palata arkeen eilen. Kahvilla ja energiajuomalla toimivaksi kassakoneeksi.

Ja onhan vielä se Jyväskylä Rock med Hena, Nikke, Pau, Von Hertzenit ja vielä Maj Karmakin :)
Kiitos hei!

Älköön ikinä, koskaan, kukaan uskaltako opettaa minulle ompelemista. Minä en mitään vihaa niin kuin ompelemista. Kuunnelkaapa ajatuksiani kun sotken ompelukoneella: "vittu mene!! VITTU! Voi vitun vittu, mene nyt vittuun siitä, voi helvetti!!!" Enkä halua että kukaan joutuu koskaan kuulemaan sitä suustani. Tälläkin kertaa tavoitteeni oli hyvin vaatimaton. Yritin vain olla ekologinen, ja eikös se HELVETIN paska tuherra kaikki langat vaan yhdeksi sykkyräksi parin millin päästä aloittamiskohdasta, k e r t a t o i s e n s a j ä l k e e n. Sitäpaitsi mitä järkeä on edes yrittää saada jotain aikaan fakin OMPELEMALLA kun 90% on pelkkää purkamista. Voi helvetin kuustoista. Pillahdin itkuun viimeisen tunnin aikana 3 kertaa, jysäytin nyrkillä sitä vehjettä kerran ja kiroilin JUmala tietää kuinka paljon. Enemmän kuin ikinä elämässä tunnin aikana joten olkoon. Se on loppu nyt
P I S T EeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeEEEEEEEEE!!!!

Välivuoro, paljon mummoja ja mukavat työkaverit. Ei valittamista.
Ja Ilosaarilippukin odottaa Joensuussa ..:)
Enpäs ole pitkään aikaan ollut näin innostunut festareista. OiOiOiOiOiOoooooi!


..ja äiti oli tehnyt hitsin hyvää piirakkaa!

Pitäisiköhän tänne oikeasti kirjottaa mitä kuuluu? Minulla kirjotukset on mennyt viimeaikoina enemmänkin levy- kirja- tai ihmisarvosteluiksi. Okei, yritän.

Mitäs minulle kuuluu.. noh, nyrjäytin tänään nilkkani töissä. Nyt pelkään että joudun ottamaan vielä sairaslomaa vähäsiten työtuntieni lisäksi. Huomasinpa tänään että minulla on joka viikko vähiten työtunteja meistä työntekijöistä minkä pisti vähän vihaksi kun olisi sentään vuoraakin maksettava tyhjään Jyväskylän asuntoon. Ja olen siis täällä, Ypäjällä. Äidin ja isän vaivana. Ruokaa ei tarvitse maksaa mutta siitäkin tulee vähän huono omatunto. Matkat taas täytyy maksaa kauas Jyväskylään, eikä se ole nykypäivänä halpaa lystiä. Ja sepä melkein onkin ainut lystini tässä kesässä. Silloin tällöin näen täkäläisiä kavereita, mutta se on hiukan eri asia kuin Jyväskylässä. Siellä voi soittaa kaverille vaikka joka päivä, että nähdäänkö kaupungilla tai vakiorappusilla tai ihan muuten vaan jossain. Ei täkäläisten omakotitalopariskuntien (kotieläimineen) rauhaa uskalla useasti häiritä.

Tulin siis tänne töihin. Ja töitä on vähän. Niin vähän että motivaatio on nollassa joka työpäivän aamu. Toisaalta se on kyllä nollassa joka vapaapäivänkin aamu. Mikään ei kiinnosta. Kun jotain alkaa tekemään niin siitä tulee ihan kiva fiilis mutta mitään ei jaksa aloittaa. Mikään ei tunnu omalta. Teen vain mitä käsketään. Muun ajan olenkin koneella tai luen kirjaa. Ja sekin on turhanpäiväistä ajan tappamista. Onpa minulla kivaa.

Ei Ypäjässä vikaa ole, eikä maaseudussa. Itseasiassa haluan ehkä muutaa joskus takaisin maalle. Mutta en osaa tästä nauttiakaan. Ainoastaan niinä parina päivänä kun olin yksin kotona, hoidin itse ankat, kanat ja kissat sekä tein itse itselleni ruokaa, nautin tästä todella. Mutta muuten tämä paikka tuntuu niin työntäyteiseltä ja melkeinpä ilottomalta, että pelkästään turhauttaa kun ei voi tehdä asialle mitään. Jos yrität, niin yrität vain lisää ja loppua ei tule, ja kohta sitä ollaan samanlaisessa pahan tuulen pyörässä kuin äitini. Onhan tänne kiva tulla sillon tällön nauttimaan maalaiselämästä, kun ei näe tätä arjen totuutta. Siksi haluankin jotakin maalaiselämän ja kaupunkilaiselämän väliltä; haluan työn ja haluan kasvimaan, haluan päästä helposti shoppailemaan mutta haluan myös oman rauhan ja kissoille turvallisen pihan tallustaa. Mutta mahdollisimman vähän leikattavaa nurmialuetta ja viinimarjoja poimittavaksi. (Pari puskaa pitää aina olla.)

Takaisin tähän päivään. Mitä tein? Sitä samaa mitä joka päivä, töissä ja kotona: Laskeskelin vapaapäiviäni (sillä ne ovat rankempia) ilosaarirockiin, ja siitä taas päivään jolloin näen vihdoin poikaystävääni, ja siitä taas päivään jolloin työni loppuvat, ja pääsen asumaan Jyväskylään. Ajan tappamista. Sitä on kesäni tämä. Ja siksi kai päiväkirjamerkinnästänikin tuli niin pitkä.

Talo oli tyhjänä joten laitoin olohuoneen dolbysorroundeilta (niin varmaan) kuulumaan Backsteet boysin viimeistä ostamaani levyä, Black and blueta, joka ei tosin ole koskaan ollut niin hyvä kuin Millennium, mutta hyvä kuitenkin. Palasin hienoihin teinirakkauden tunnelmiin, siihen kuinka vannoin olevani ikuinen, uskollinen fani. Ei tullut mieleenkään että nämä pojat voisivat joskus tehdä yksinkertaisesti äärimmäisen huonon ja tylsän levyn, eikä se että saattaisin joskus kaivata musiikilta jotain muutakin kuin kauneutta. Mutta niinhän siinä on käynyt. Jokainen taustaääni on jotenkin ennalta-arvattava ja sanatikin tuovat mieleen enemmän jonkun epätoivoisen ihailijan kuin rakastavan, hyvän poikaystävän.

Jos mies vinkuu "I will love you more than that, I won't say the words and take them back.." niin se luultavasti tekee juuri niin!

Kamala kun vähäinenkin kokemus parisuhteista saa ihmisen kyyniseksi. Nykyään sitä kaipaa enemmänkin realismia. Ja mitä pidemmälle levyä kuuntelin sitä pienemmiksi palasiksi kuvani taitavista muusikoista mureni. Mitä latteuksia sekä sanoituksellisesti (I promise you, from the bottom of my heart, I will love you 'till death do us part..) että musiikillisesti. Kappaleet joissa bändin jäsenet olivat itse mukana, olivat vielä huonompia kuin ne Ruotsista tilatut. Moniäänisellä, hunajaisella äänellä ei voi näköjään enää korvata kaikkea.

Huoh. Pitää kai olla tyytyväinen että musiikkimaku on sentään kehittynyt. Vaikka onhan noissakin joissain biiseissä ihan hyvä draivi. Ja mukana on helppo laulaa. Jos ei osaa sanoja niin voi melkein arvata.

Sinkkuelämää.. oi mikä nerokas sarja. Jotenkin siihen voi aina jollakin tasolla samaistua, vaikka kyse on New Yorkilaisista pintaliitäjistä. Kirjaa tosin en lukenut. Mutta uusimman Candance Bushnellin tuotoksen luin. Aluksi olin jopa fiiliksissä ja täysillä mukana.. odotin samoja sydäntäraastavia tunteita kuin Sinkkuelämää TV-sarja toi mukanaan. Mutta pläts. Jäi vain ontto ja orpo olo ja maailma tuntui epäreilummalta kuin pitkään aikaan. Häikäilemättömät bisnesnaiset tekevät juuri mitä haluavat, välittämättä jostain syvältä kumpuavista omantunnon kolkutuksista. Siitä huolimatta ja siksi he elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, koska ansaitsivat sen, koska ovat aina pistäneet uransa 1. sijalle elämässään. Mikään ei muistuta elämästä silkkilakanoiden toisella puolella. Mikään ei kosketa pintaa syvemmältä. Väkisinkin alan miettiä kirjoittajan arvomaailmaa.. Onnea on se ettei jää kiinni pettämisestään, että löytää uuden miehen heti erottuaan ja että tienaa vihdoin yli 3milliä vuodessa?
..tätäkö se Sinkkuelämääkin oli? eikai.. ainakaan se ei ikinä saanut minua ärsyynytmään näin. Mutta tuon kirjan myötä kuitenkin olen vain tyytyväinen etten maksanut tuolle kirjailijalle sentin senttiä elokuvasta nähdäkseni sen suurelta kankaalta.