IRC-Galleria

Talo oli tyhjänä joten laitoin olohuoneen dolbysorroundeilta (niin varmaan) kuulumaan Backsteet boysin viimeistä ostamaani levyä, Black and blueta, joka ei tosin ole koskaan ollut niin hyvä kuin Millennium, mutta hyvä kuitenkin. Palasin hienoihin teinirakkauden tunnelmiin, siihen kuinka vannoin olevani ikuinen, uskollinen fani. Ei tullut mieleenkään että nämä pojat voisivat joskus tehdä yksinkertaisesti äärimmäisen huonon ja tylsän levyn, eikä se että saattaisin joskus kaivata musiikilta jotain muutakin kuin kauneutta. Mutta niinhän siinä on käynyt. Jokainen taustaääni on jotenkin ennalta-arvattava ja sanatikin tuovat mieleen enemmän jonkun epätoivoisen ihailijan kuin rakastavan, hyvän poikaystävän.

Jos mies vinkuu "I will love you more than that, I won't say the words and take them back.." niin se luultavasti tekee juuri niin!

Kamala kun vähäinenkin kokemus parisuhteista saa ihmisen kyyniseksi. Nykyään sitä kaipaa enemmänkin realismia. Ja mitä pidemmälle levyä kuuntelin sitä pienemmiksi palasiksi kuvani taitavista muusikoista mureni. Mitä latteuksia sekä sanoituksellisesti (I promise you, from the bottom of my heart, I will love you 'till death do us part..) että musiikillisesti. Kappaleet joissa bändin jäsenet olivat itse mukana, olivat vielä huonompia kuin ne Ruotsista tilatut. Moniäänisellä, hunajaisella äänellä ei voi näköjään enää korvata kaikkea.

Huoh. Pitää kai olla tyytyväinen että musiikkimaku on sentään kehittynyt. Vaikka onhan noissakin joissain biiseissä ihan hyvä draivi. Ja mukana on helppo laulaa. Jos ei osaa sanoja niin voi melkein arvata.