IRC-Galleria

Tuossa taannoin viime viikon lopulla säikähdin kun kaveri reagoi vahvasti kritisointiini jazz-musiikista. Itseasiassa en voinut olettaa musiikin olevan jazzia koska kuulin vain jotain pimpelipom-ääntä jostakin ja kritisoin sen sopivuutta juhlatilaan. Toisaalta, ne huonommat jazzit on just niitä pimpelipom-tidi-thsadaa-pam -kappaleita, joissa ei ole rakennetta ja ne suoraan sanottuna toimivat parhaiten paikan päällä tai soittajilla joko tehdessä tai myöhemmin fiilistellessä. Tämmöinen harmonikkaa soittanut laulaja ei tiedä paljonkaan esimerkiksi pianon soittamisesta, mitä nyt joskus onnistuin soittamaan jaakko kullan käytävän pianorukalla kun minut ajettiin äidin sairaalahuoneen ulkopuolelle.

En kylläkään ole koskaan ymmärtänyt jazzia, heviä tai joitakin kiksumuotoja. Eikä minun pitäisikään, on vaan hullua huomata miten jokin voi olla niin pyhä jollekin kun taas se on niin yhdentekevä minulle.

Mutta minulla on teoria siitä miksi pidän jostakin musiikista ja miksi en toisesta (koska musiikkimakuni on hyvin laaja joka tapauksessa). Tykkäämäni musiikki on hyvin pitkälti laulettavan melodista. Sellainen musiikki joka sopii minun äänialaani ja laulutaitooni, on minua varten. Örinä tai teollisuuskilkatus on sitten niitä jotka jää puuttumaan levyhyllystä.

Toisaalta olisi ollut kiva jos vieläkin soittelisi sitä harmonikkaa mutta se oli taas yksi asia joka kuoli äidin mukana.