IRC-Galleria

Enää noin 2 viikkoa sairaslomaa jäljellä. Tämä mun elämäni on niin apaattista ja tyhjänpäivästä nykyään että ei voi ymmärtää.

Mutta pelottaa se kun lähden töihin. Sitä aristaa ajatusta istumisesta ja sen lisäksi pitäisi kävellä ja liikkua ja keskittyä töihin kokonaisen työpäivän ajan. Lisäksi joudun (kyllä, joudun) olemaan hälinän ja melskeen keskellä kun yleensä päivästäni on noin 10 tuntia hipihiljaisuutta. Siitä tulee rankkaa.

Samalla huomaan istuvani kotona ajatuksieni kanssa ja vääristäväni maailmankuvaani. Olen varmaan saanut aikaan sellaisen mind-fuckin ettei rajaa.
Mutta se rauhan menetys on varmaan kaikkein raskainta, minä kun normaalistikin arvostan hiljaisuutta ja koen toisinaan rasittavaksi työpaikan viralliset ja epäviralliset perjantait.

On kyllä odotettavissa kulttuurishokki.
Niin ja senkin kanssa on opettelemista, miten ton osahalvaantuneen jalan kanssa liikkuu. Sillä pystyy kävelemään jo ihan normaalisti kunhan ei ota pitkiä askeleita, lihakset on kadonneet molemmista jaloista tosin jo toisen kuukauden aikana. Pitää vaan muistaa että se on vielä vähän puuduksissa eikä sillä kannata hypellä ihan niin onnessaan ku normaalisti on hypelty.

Mutta hiljalleen voin alkaa liikkua.
Pääsen ehkä uimaan.
Kuntosalille.
Saan seistä paikoillani ja kumartua. Jeij.

..ja sitten toisaalta tekisi mieli jatkaa elämää niinkuin on nyt elänyt 4 kuukautta, tehden ei sitten mitään. Ei tää kokonaisuudessaan niin kamalan rankkaa ole, se istumattomuus nyppii enemmän kuin mikään muu.