IRC-Galleria

Edward Theodore Gein (27.8. 1906 – 26.7. 1984) vaikutti Texasin Moottorisahamurhat -elokuvan, kuten myös Uhrilampaiden ja Psykon syntyyn. Miehellä oli äitikompleksi, hän ryösti naisten hautoja ja lopulta murhasi heitä, hän teki ruumiista vaatteita ja kalusteita. Kotonaan hän käytti naisuhreistaan tekemiään vaatteita. Kuulostaa hyvin karmaisevalta, tosin katsomani dokumentin sanoma oli hieman erilainen, sillä Ed ei ollut niinkään elokuvatyyppisen paha ihminen. Kaikille ystävilleen Ed vaikutti ystävälliseltä ja itsekseen viihtyvältä ihmiseltä, joka auttoi kaupungin pikku talkoissa ja naapureidensa pyynnöstä. Hieman simppeliltä vaikuttanut Gein ei juossut pitkin metsiä ruumisnaamio kasvoillaan moottorisahaamassa muita ihmisiä. Mies ei ollut pitkä eikä vankkarakenteinen vaan pieni ja leppoisan oloinen. En tiedä oliko Gein sellainen joka pahemmin kidutti uhrejaan, epäilen.

Rupesin tässä kuitenkin miettimään että tuossa Moottorisahamurhaajan ja Geinin tapauksessa on yhtenäistä se työpaja ja ihmisenpalaset. Elokuvassa kun katsoo kaksimetristä muiden kasvoja naamiona käyttävää hirviötä, pelkää. Kun dokkarissa katsoo tavallista naapurin ukkoa synkkine salaisuuksineen, tuntee vaikka mitä mutta ei niinkään pelkoa ensisijaisesti, ainakaan samalla tavalla. Eroaako kauhujen paja elokuvassa ja tosielämässä mitenkään? Miten sitä suhtautuu esimerkiksi Josef Fritzlin paljastuneisiin totuuksiin kuin että katsoisi sitä elokuvasta.

Ehkä se juju on siinä ettei pelkää ellei ole itse siinä samassa jamassa kuin uhrit ovat ja elokuvassa sinä samaistut uhriksi. Tosin tosielämässä varmaankin uhrikaan ei pelkää niin kuin elokuvan katsoja, onhan se sentään fiktiota ja tosielämässä ihmisen ruumis osaa kieltää muutamat tosiasiat melko tehokkaasti. Niinhän sitä sanotaan että jos ihminen putoaa pilvenpiirtäjästä, hän kuolee järkytykseen puolivälissä matkaa.

rupesin katsomaan klassikkoa: texasin moottorisahamurhat.

En ole kamalan hyvä kauhuelokuvien katsoja, edes päiväsaikaan. Inhoan pelkäämistä (siksi en tykkää kieppulaitteista ja muista) ja oon herkkä ottamaan juttuja uniini. Varsinkin painajaisiin.

Suussa maistuu tunkkainen.
Ja serkun synttärilahja tuli viimein. Vähänkö se on hieno! Ei oo ku kuukauden myöhässä. Heh.

Soitin Sanoma Magazinesiin lopettaakseni tilauksen.
Ne rupes myymään mulle uutta tarjousta. :D

"jos tämä lehti on sellainen mitä tykkäät lukea niin meillä olis hieno tarjous"
En kai mä nyt lopettas monta vuotta tulleen lehden tilausta jos vieläkin tykkäisin lukea sitä, point being etten lue sitä enää jostain syystä. No need, no time, no interest.

43/100: Darwin awards
Ei maistunu niin pahville toisella kerralla ku miltä ekalla tuntu. Ihan hassu elokuva.

Minäki olisin halunnut mukaan.

..ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin voinut olla mukana.

40/100: Jacob's ladder

41/100: Look who's talking now

42/100: There will be blood
Maailman kaksi raivostuttavinta henkilöitymää elokuvassa ovat Daniel Plainview ja Saarnamies Eli.

Elokuvassa on tommosta ihmeellistä riitasointuthrillerimusiikkia, mistä ihmeestä se on. Tulee mieleen 2001, Lost tai Hohto mut jossain oli tommosta häiriintynyttä musiikkia. Olen kummastellut sen käyttöä tässä leffassa, mitä se symboloi, Danielin sisäisiä demoneitako? Tulevaa pahaa? Ihmisiä väärillä raiteilla? Pahoja aikeita? En vieläkään kyllä tiedä miten tämä loppuu, varmaan johonkin lohduttomaan kohtaloon. Noh, se selviää nopeasti kun tää loppuu ihan just.

Öö just. Pistäsin rahani niihin sisäisiin demoneihin.

Tästä välistä varmaan unohtui jotain kun oon unohtanu blogailla, sweeneyn katoin kai perjantaina. :o

37/100: Sweeney Todd
Klassikko <3

38/100: In-Laws
Hupaisaa paperisilppuperhekomediaa missä on Michael Douglas. Vakavastiotettavuus 2, viihdyttävyys 3 (kymmenestä). Menee hyvin epätoivoiselle.

39/100: Blue velvet
Kyle MacLachlan ja muutama muu Twin Peaksista tuttu mukana ehkä Lynchin järkevimmistä elokuvista. Noh, kyl sen elefanttimiehen kanssa tajusi ja Lost Highway alkoi jo olemaan hieman.. eksentristä. Mies selkeästi alkoi toteuttamaan itseään tosissaan jossain 90-luvun taitteessa. Sen jälkeen kaikki onkin sitäsuntätä jota sopii miettiä.

Mutta parasta on kun Twin Peaksissa näkee itse herra ohjaajaakin, puolikuuron poliisipomon roolissa.
Täytyy kyllä sanoa että Lynchin leffoissa musiikki on vähintään yhtä suuressa osassa kuin Tarantinollakin, kumpikin sisällyttää musiikkiinsa piiloviestejä jotka ohjaavat elokuvaa tarinan ohella.

Jalkaonpuutunuthajottaa!!!!11

Iwantspepsiwhymenotgetpepsidrink?

Rick Astley is da best after all!
..you have been rickrolled..
http://www.youtube.com/watch?v=cJG0VZ0Ul-M

Näin Rick toteaa rickrolling-ilmiöstä:
http://www.youtube.com/watch?v=OqZfQflmmtc

Jos kuvitellaan että ihmisillä on erilaisia tasoja, joilla he työskentelevät ja elävät.
Minä olen ylemmällä tasolla kuin kassa, koska kassan tarkoitus on palvella minua.
Tarhaikäinen lapseni on minusta alemmalla tasolla koska olen hänen äitinsä, mutta tarhan täti on minua ylemmällä koska hän tarjoaa tarhapaikan ja huolenpitoa lapselleni minun poissaollessani.
Opettaja, tarkastaja, konduktööri ja poliisi ovat minua ylempänä.
Opiskelija, partiolainen, vapaaehtoistyöntekijä ja myyjä ovat minua alempana.
Tämä on siis johdantoa siihen mitä tajusin.

Koen siis aina olevani muiden ylä- tai alapuolella. Huomasin kuitenkin että ihmiset joiden koen olevan minua ylempänä, saavat minussa aikaan kummallista aggressiota, siis tarkoittaen sitä että kuvittelen heidän käytöksessään jotain olematonta aggressiota minua kohtaan.

Ikäänkuin he olisivat kriittisiä, ärsyyntyneitä tai kyllästyneitä minuun ja olemukseeni. Tämä toistuu vaikka se ihminen joka on minua ylempänä, olisi joku maailman vähiten kriittinen ja pelottava.

Mistä semmoinen fiilis tulee?
Onkse taas jotain näitä isäkompleksin peruja.

Tämä on taas yksi seikka joka selittää käytöstäni joissain tilanteissa.
Sen kieron lääkärikäynnin kanssa taisi käydä samoin, sen "ootko vähän surkee"-asenne oikein ruokki sitä mun aggressiokompleksiani enkä muutenkaan ole ihan periaatteesta ottanut paskaa vastaan keneltäkään, sen jälkeen kun karkasin kotoa. Mun elämäni oli siihen asti ollut pelkkää nielemistä, nyt en kyllä enää anna elämääni kenenkään muun haltuun. En enää ikinä. Se on mun. Näpit irti.