IRC-Galleria

Mitähän sitä mistään oikeestaan ees sanos.. Aika helvetillinen vappu. Etten sanois.
Tänään tuli kuluneeksi tasan kuukaus kun tunsin pienen enkelimme viimeisen hennon hyvästin. Ja siitä alkoikin sitten ihan uus aikakausi.
Era.

Tuska on saanut hautajaisten jälkeen niin uusia ulottuvuuksia, en tiiä onko muilla saman kokeneill samanlaisia sekoamisen tunteita ku mulla mutta mulla se alkoi jo tiistaina, voimistu eilen illalla grillatessa ja tänään olikin sitten ihan täys romahdus.
Niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa ja kuitnki takki ihan tyhjä, ei oikeen kuitnka enää mitään sanottavaa.

Sanoin niin paljon kun soitin toisen kerran päivystävään kriisipuhelimeen. Niin rikki olen. EN koskaan oikeesti voinu kuvitella meneväni näin säpäleiksi sisältä että joudun täysin tuntemattomalle ihmiselle itkemään puhelimessa. Sitä kuinka muhun sattuu. Ja sitä kuinka pelkään että tää taakka on liian raskas kantaa, etten jaksa. Pelkään.
En voinu kuvitella että vois olla jotain hyötyä itkeä ventovieraalle ihmiselle puhelimessa nelkytviis minuuttia sitä syylisyydentuntoa jota tunnen lapseni kuolemasta.
EN voinut kuvitella että vasta kuukaus tapahtumien jälkeen alan tuntea. näin paljon ja välillä kaikki tulee päälle niin kerralla että tuntuu että pää leviää käsiin. Ihan totaalisesti. Miten voi tuntea niin paljon erilaisia tunteita samaan aikaan, peräkanaa ja yhä uudestaan ja uudestaan.. Käydä sitä samaa rataa ympäri ja ympäri ja ympäri. Puhua sitä samaa tarinaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, itse siihen kyllästymättä.
Miten mä voin aamulla olla iloinen, hetken päästä järkyttävän raivostunut, sitte vihanen ja sitte pettynyt ja sit surullinen, lopulta itken joen. Ja sitten taas nauran. Ja se kaikki on normaalia. EIkä kukaan osaa sanoa kuinka kauan se kestää.. Joillain viikkoja, joillain kuukausia, joillain vuosia. S
Sillon ku näitä päiviä mikä mulla esim tänään oli, pelkään todella että nyt on yläkerrassa käynyt pahemman kerran arviointivirhe mun kestokyvystäni. Kun haluan uskoa siihen ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa mutta kyllä tämä asia välillä vie niin syövereihin etten tiynnyt sellaisten olemassaolosta yhtään mitään ennen tätä. Vaikka luulinkin kokeneeni PALJON. Ja nähneeni paljon. Ja tunteneeni paljon.
Mutta niinpä vain tuli vieläkin suurempi ja musertavampi, lamaavampi olotila. Tilanne. Elämässä eteen, eikä oikeasti ole kun kaks vaihtoehtoa; joko luovuttaa tai sitten jatkaa tämän läpikäymistä.
Mulla on lapsi ja mulla on mies.
Mulla on haaveita, sillon siis kun uskaltaudun peloiltani haaveilemaan.
Joten ei mulla oikeastaan ole kun se yks vaihtoehto. Jatkaa elämää vaikka osa musta oikeasti kuolikin pois.

EN haluais kokoajan hokea sitä miten musta tuntuu ihan käsittämättömän väärältä se että meille ensin annettiin ja sitten otettiin niin varottamatta ja yhtäkkiä jotain niin odotettua ja kaunista.. En voi käsittää, haen kokoajan vastauksia, ihan mistä tahansa miksi näin kävi. Että olis helpompi kärsiä.
Alan hiljalleen hyväksyä sen tosiasian että tästä ei oo oikotietä, tästä surusta. Sen läpi on mentävä. Keinot on vaan tosi vähissä.

En viiti vetää päätäni sekasin vaikka ens alkuun pari päivää hautajaisten jälkeen tuntuikin siltä. Mutta viimeistään eilinen ja tämä päivä sai mut tajuamaan että nyt on se ensimmäinen kerta kun tuska on kohdattava silmästä silmään ja selvinpäin. Joka kerta kun se yllättää.
Ja että se yllättää. Pelottaa etukäteen paljon kun tietää että tämä on vasta oikeastaan alkua, itkut jotka nyt on viikon sisään itketty on vasta alkua niille kyynelille jotka on vielä tulossa. Mistä niitä riittääkin niin paljon ja miten ne voi oikeasti kummuta jostian tuolta niin syvältä että tuntuu että nyt ei henki enää kulje, kuolen tähän kyyneltulvaan, tähän itkuun, tähän tuskaan ja tähän kaipaukseen mitä tunnen. Eikä kukaan, KUKAAN voi puolestani ottaa edes osaa kantaakseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon REHELLISESTI siinä tilassa ja tilanteessa että TIEDÄN ja YMMÄRRÄN etten yksin tästä selviä.

Mä kaipaan Liinaa. Rakastan Liinaa. En voinut auttaa lastani.. en voinut tehdä mitään auttaakseni pientäni. Olisin tehnyt kaiken mitä pyydetään jos vain joku olis jotain pyytänyt.

Ne pienet korvat ja suu, nöpönenä, täydelliset pienet sormet ja varpaat ja ihana pömppömassu ei ikinä unohdu mun verkkokalvoilta eikä sydämestä. Mä tunnen aina, kun vann silmäni suljen, sen miltä mun lapseni iho tuntui.. Miltä tuntui silittää enkelin kättä ja suudella enkeliä. Niin herkkä ja hauras. Ja niin täydellinen ja niin kaunis.

Mietin monesti jo esikoisen aikana että oon kyllä valmis kärsimään lapseni takia. Esikoisen kohdalla oon tuntenu niin monesti avuttomuutta kun se pieni raukka on satuttanut itsensä, siihen on sattunut oikeasti enkä ole voinut tehdä muuta kuin halata ja puhaltaa pipiä pois, en oo voinut ottaa itelleni sitä kipua.. Tekee niin pahaa katsoa kun omaa rakasta sattuu eikä itku meinaa lakata kivun takia eikä itse pysty muutakuin sanomaan että "Ei hätää, äiti on tässä, äiti puhaltaa pipin pois.."

Mietin tän toisen raskauden aikana myös sitä paljon että olen valmis kärsimään tämänkin lapsen takia kaiken mahdollisen kivun mikä vaan on pois siltä lapselta. Pelkäsin kyllä paljon ajatellessani niin mutta silti.. Ihmettelin alusta asti kun mulla oli aika hyvä olla verrattuna ekaan raskauteen. Pelkäsin että ehkä lapsella sitten on jokin hätä. Niin sitten olikin.
Ja nyt... Nyt sitten tunnen jotain aivan käsittämätöntä tuskaa joka kaikessa henkisyydessään voimistuu joskus niin että tuntuu että fysiikkaki pettää sen kivun alle.
Ja kun yritän sitte ajatella niin että toivoin saavani kokea lapseni puolesta tuskat niin ehkä on helpompi yrittää jaksaa tästä läpi niin sitten. Ajatella asiaa niin päin että jos lapseni olis joutunut tunninkaan, puhumattakaan päivistä tai viikoista, kuinka kauan sitten olisikaan jaksanut täällä maan päälläelää, niin jos se tuska olis tällaista ollut niin todellakin mieluummin sitten itse koen tämän. Mieluummin käyn tämän itse läpi ja tunnen näin kun että olisin antanu lapseni kärsiä tästä millituhannesosan vertaa.

Tää on lamaavaa. Edelleen aika saa uusia käsitteitä ja tuntuu että koko maailma jäsentyy pikkuhiljaa, hitaasti ja aika usein takapakkia ottaen ihan uuteen uskoon.

Pihlajiinkin on ilmestynyt näköjään lehdet..