IRC-Galleria

<ssössö> no emmä ihan tota tarkottanu...ihan hyväl vaa aattelin sanoo.mutta sähän voit sanoa mitä vaa muille takas päin,voi annan sulle kaipaamaas sääliä. :)

Ja siis totesin hänelle vain että mulla on kaikki ollut kaikkien luettavissa siksi että niistä mahdollisesti olis vertaistukea jollekin. Hän ehdotti et laittasin vain kavereille nuo kirjoitukset. Vaan kun aika on näyttänyt että minulle tuntemattomille ihmisille nuo ikävät asiat tapahtuu, siksi en niitä vain kavereille laita..

Tämän oman asiallisen kommenttinsa mulle laitettuaan kyseinen henkilö laittoi mut mustalle listalleen.

Että kiitos. Sääliähän mä täällä kaipaan juu. Toivottavasti kyseinen henkilö sai haluamansa nautinnon että sai mulle pahan mielen.

Kun näitä mun runoja täältä näköjään ihmiset kopioi omiin päiväkirjoihinsa niin olkaa kilttejä; kertokaa että on minulta kopioitu. Olen runot itse kirjoittanut eli omaa tuotantoa on kaikki ellen toisin ilmoita. Ja koska ne on kaikki jollekin omistettu niin tuntuu pahalta nähdä niitä muiden päiväkirjoissa ilman minkäänlaista mainintaa mistä ko. runo on löytynyt.

Ymmärrätte varmaan. Jos toivetta ei kunnioiteta niin laitan sitten lukon taakse kaikki.

Mitähän sitä mistään oikeestaan ees sanos.. Aika helvetillinen vappu. Etten sanois.
Tänään tuli kuluneeksi tasan kuukaus kun tunsin pienen enkelimme viimeisen hennon hyvästin. Ja siitä alkoikin sitten ihan uus aikakausi.
Era.

Tuska on saanut hautajaisten jälkeen niin uusia ulottuvuuksia, en tiiä onko muilla saman kokeneill samanlaisia sekoamisen tunteita ku mulla mutta mulla se alkoi jo tiistaina, voimistu eilen illalla grillatessa ja tänään olikin sitten ihan täys romahdus.
Niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa ja kuitnki takki ihan tyhjä, ei oikeen kuitnka enää mitään sanottavaa.

Sanoin niin paljon kun soitin toisen kerran päivystävään kriisipuhelimeen. Niin rikki olen. EN koskaan oikeesti voinu kuvitella meneväni näin säpäleiksi sisältä että joudun täysin tuntemattomalle ihmiselle itkemään puhelimessa. Sitä kuinka muhun sattuu. Ja sitä kuinka pelkään että tää taakka on liian raskas kantaa, etten jaksa. Pelkään.
En voinu kuvitella että vois olla jotain hyötyä itkeä ventovieraalle ihmiselle puhelimessa nelkytviis minuuttia sitä syylisyydentuntoa jota tunnen lapseni kuolemasta.
EN voinut kuvitella että vasta kuukaus tapahtumien jälkeen alan tuntea. näin paljon ja välillä kaikki tulee päälle niin kerralla että tuntuu että pää leviää käsiin. Ihan totaalisesti. Miten voi tuntea niin paljon erilaisia tunteita samaan aikaan, peräkanaa ja yhä uudestaan ja uudestaan.. Käydä sitä samaa rataa ympäri ja ympäri ja ympäri. Puhua sitä samaa tarinaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, itse siihen kyllästymättä.
Miten mä voin aamulla olla iloinen, hetken päästä järkyttävän raivostunut, sitte vihanen ja sitte pettynyt ja sit surullinen, lopulta itken joen. Ja sitten taas nauran. Ja se kaikki on normaalia. EIkä kukaan osaa sanoa kuinka kauan se kestää.. Joillain viikkoja, joillain kuukausia, joillain vuosia. S
Sillon ku näitä päiviä mikä mulla esim tänään oli, pelkään todella että nyt on yläkerrassa käynyt pahemman kerran arviointivirhe mun kestokyvystäni. Kun haluan uskoa siihen ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa mutta kyllä tämä asia välillä vie niin syövereihin etten tiynnyt sellaisten olemassaolosta yhtään mitään ennen tätä. Vaikka luulinkin kokeneeni PALJON. Ja nähneeni paljon. Ja tunteneeni paljon.
Mutta niinpä vain tuli vieläkin suurempi ja musertavampi, lamaavampi olotila. Tilanne. Elämässä eteen, eikä oikeasti ole kun kaks vaihtoehtoa; joko luovuttaa tai sitten jatkaa tämän läpikäymistä.
Mulla on lapsi ja mulla on mies.
Mulla on haaveita, sillon siis kun uskaltaudun peloiltani haaveilemaan.
Joten ei mulla oikeastaan ole kun se yks vaihtoehto. Jatkaa elämää vaikka osa musta oikeasti kuolikin pois.

EN haluais kokoajan hokea sitä miten musta tuntuu ihan käsittämättömän väärältä se että meille ensin annettiin ja sitten otettiin niin varottamatta ja yhtäkkiä jotain niin odotettua ja kaunista.. En voi käsittää, haen kokoajan vastauksia, ihan mistä tahansa miksi näin kävi. Että olis helpompi kärsiä.
Alan hiljalleen hyväksyä sen tosiasian että tästä ei oo oikotietä, tästä surusta. Sen läpi on mentävä. Keinot on vaan tosi vähissä.

En viiti vetää päätäni sekasin vaikka ens alkuun pari päivää hautajaisten jälkeen tuntuikin siltä. Mutta viimeistään eilinen ja tämä päivä sai mut tajuamaan että nyt on se ensimmäinen kerta kun tuska on kohdattava silmästä silmään ja selvinpäin. Joka kerta kun se yllättää.
Ja että se yllättää. Pelottaa etukäteen paljon kun tietää että tämä on vasta oikeastaan alkua, itkut jotka nyt on viikon sisään itketty on vasta alkua niille kyynelille jotka on vielä tulossa. Mistä niitä riittääkin niin paljon ja miten ne voi oikeasti kummuta jostian tuolta niin syvältä että tuntuu että nyt ei henki enää kulje, kuolen tähän kyyneltulvaan, tähän itkuun, tähän tuskaan ja tähän kaipaukseen mitä tunnen. Eikä kukaan, KUKAAN voi puolestani ottaa edes osaa kantaakseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon REHELLISESTI siinä tilassa ja tilanteessa että TIEDÄN ja YMMÄRRÄN etten yksin tästä selviä.

Mä kaipaan Liinaa. Rakastan Liinaa. En voinut auttaa lastani.. en voinut tehdä mitään auttaakseni pientäni. Olisin tehnyt kaiken mitä pyydetään jos vain joku olis jotain pyytänyt.

Ne pienet korvat ja suu, nöpönenä, täydelliset pienet sormet ja varpaat ja ihana pömppömassu ei ikinä unohdu mun verkkokalvoilta eikä sydämestä. Mä tunnen aina, kun vann silmäni suljen, sen miltä mun lapseni iho tuntui.. Miltä tuntui silittää enkelin kättä ja suudella enkeliä. Niin herkkä ja hauras. Ja niin täydellinen ja niin kaunis.

Mietin monesti jo esikoisen aikana että oon kyllä valmis kärsimään lapseni takia. Esikoisen kohdalla oon tuntenu niin monesti avuttomuutta kun se pieni raukka on satuttanut itsensä, siihen on sattunut oikeasti enkä ole voinut tehdä muuta kuin halata ja puhaltaa pipiä pois, en oo voinut ottaa itelleni sitä kipua.. Tekee niin pahaa katsoa kun omaa rakasta sattuu eikä itku meinaa lakata kivun takia eikä itse pysty muutakuin sanomaan että "Ei hätää, äiti on tässä, äiti puhaltaa pipin pois.."

Mietin tän toisen raskauden aikana myös sitä paljon että olen valmis kärsimään tämänkin lapsen takia kaiken mahdollisen kivun mikä vaan on pois siltä lapselta. Pelkäsin kyllä paljon ajatellessani niin mutta silti.. Ihmettelin alusta asti kun mulla oli aika hyvä olla verrattuna ekaan raskauteen. Pelkäsin että ehkä lapsella sitten on jokin hätä. Niin sitten olikin.
Ja nyt... Nyt sitten tunnen jotain aivan käsittämätöntä tuskaa joka kaikessa henkisyydessään voimistuu joskus niin että tuntuu että fysiikkaki pettää sen kivun alle.
Ja kun yritän sitte ajatella niin että toivoin saavani kokea lapseni puolesta tuskat niin ehkä on helpompi yrittää jaksaa tästä läpi niin sitten. Ajatella asiaa niin päin että jos lapseni olis joutunut tunninkaan, puhumattakaan päivistä tai viikoista, kuinka kauan sitten olisikaan jaksanut täällä maan päälläelää, niin jos se tuska olis tällaista ollut niin todellakin mieluummin sitten itse koen tämän. Mieluummin käyn tämän itse läpi ja tunnen näin kun että olisin antanu lapseni kärsiä tästä millituhannesosan vertaa.

Tää on lamaavaa. Edelleen aika saa uusia käsitteitä ja tuntuu että koko maailma jäsentyy pikkuhiljaa, hitaasti ja aika usein takapakkia ottaen ihan uuteen uskoon.

Pihlajiinkin on ilmestynyt näköjään lehdet..

Nyt se on ohi.

Mitähän mun kuuluis ajatella..?

Aurinko paistaa edelleen, kun kannoin uurnaa haudalle, näki uurnalapsen isoveli peipposen. Joka lensi pois. Juuso huus sille perään että "Kukkuu..?!"

Uurna oli kaunis. Kappelissa paloivat kymmenet tuikkukynttilät molemmin puolin uurnapöytää. Sen edessä oli kaksi tuolia, siunattavan lapsen isälle ja äidille. Uurnan päällä oli valkoisin kukin koristeltu siro seppele. Juuri sellainen, minkä halusin. Se näytti vaan niin pieneltä. Mutta kaikkihan siinä salissa näytti pieneltä.
Kukka-asetelmat oli molemmin puolin salin etuosaa. Niitä en edes osannut odottaa tai pyytää, saimme ne pyytämättä. Niinku ollaan monta muutaki asiaa saatu pyytämättä.

Juuso liihotteli tilaisuuden ajan ihmettelmässä kukkia ja kynttilöitä, leikki piilosta ja osoitteli hiekkaa jota pappi lopulta sirotteli uurnan päälle. Se oli kuulemma papin hiekkalaatikko. Juuso tiesi sanomattakin ettei sinne saa mennä tekemään kakkuja.

Hyvää yötä Lenni pieni Lokinpoikanen,
Hyvää yötä tarkastaja Lerppu Koiranen,
Hyvää yötä kaikki puput takapihalla,
Vaakku Varis oksallasi nuku rauhassa

Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja,
Hyvää yötä siili, muista juoda maitoa,
Hyvää yötä koppis, laita jalat peiton alle,
Lepää Suomenlahti, uni tulee kaikkialle

Hyvää yötä Ripu Rapu joen rannalla,
Hyvää yötä voikukat pihanurmella,
Hyvää yötä kaikki, nähdään jälleen huomenna,
Nyt on tullut meidän pienten aika nukkua

Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä


Puettiin Juusolle ulkokamppeet päälle ja vahtimestarin ja papin johdolla lähdettiin kävelemään haudalle.

En osannut ottaa uurnaa. En tiennyt miten sitä pitää. Puristin sitä vain niin lujasti sydäntäni vasten että osa hiekasta valui päälleni. Matka ei tuntunut lainkaan niin pitkältä mitä etukäteen ajattelin. Itseasiassa toivoin että olisin saanut pitää uurnaa ja lastani vielä hetken, vielä pienen hetken lähelläni, sydämeni vieressä.
Suutelin uurnaa ja kerroin vielä kerran rakkaalleni että äiti rakastaa sinua ikuisesti. Nuku hyvin pieni.

Kuoppa tuntui syvältä, loputtomalta. Laskin narua ja uurna laskeutui hitaasti syvemmälle ja syvemmälle ja syvemmälle.. Ja osui lopulta maahan. Laskin narusta irti, en tahtonut.
Isänsä tarttui lapioon ja alkoi lapioida hitaasti hiekkaa lapsemme uurnan päälle. Hiekkakasa pieneni, tuntui että kuoppa oli loputon. Katsoin lapseni isää ja ajattelin että siinä on vahva mies. Ei moni pystyisi tuohon. Lapioimaan kuolleen lapsensa päälle lapiollinen toisensa perään hiekkaa kunnes kuoppa on täysi ja vahtimestari sanoi että nyt riittää.

Isänsä piirsi hiekkaan sydämen ja painoi molemmilla käsillään kädenjälkensä hiekkaan, sekä oikean että vasemman. Laskin uurnaseppeleen keskelle hiekkaan piirrettyä sydäntä.

Juuso laski kolme valkoista ruusua ja pienen kortin jonka itse oli valinnut, maahan. Hiekalle. Korttiin me aamulla yhdessä kirjoitettiin "Hei hei sisko <3 Juuso"

Suojelusenkeli, pupu, ja se pieni puinen onnen enkeli jäivät vartioimaan pientämme. Seppeleen keskelle sytytimme kynttilän joka jäi valaisemaan vartijoita. Vaikka aurinko paistoikin. Mutta tulee se yökin vielä.


Katsoin hautaa ja ajattelin että jos sen kerran näin piti mennä niin tämä on kauneinta mitä pystyttiin antamaan.

Pieni isoveli halusi työntää itse rattaansa pois haudalta, väsyi sadan metrin jälkeen ja kipusi istumaan rattaisiinsa,syömään banaania. Osoitteli isoja traktoreita ja lintuja ja kukkia ja vettä. "Oho, WAUU.... Iso.." :) Kotimatkalla tunsin uurnan hiekkaa vielä huulillani, sitä oli tarttunut huuliini ja valunut ylleni. Väsynyt veli nukahti autoon istuimeensa samantien. Me kuunneltiin Runaway train.

Mulla on kylmä. Mulla on niiiiiiiiin kylmä. Mä tärisen. Kädet tärisee, vapisen. Ei itketä, ei naurata. Oksettaa.
Muhun sattuu fyysisesti tällä hetkellä enemmän ku henkisesti. Kait mä sitte oon jo henkisesti niin loppu et kroppa alkaa tekee tenän seuraavaks.

Jalat kantoi. Hitaasti mutta varmasti. Kannoin arkun hautaustoimistolta autolle ja autolta Lastenklinikalle. Katsoin eteeni. Varoin askeleitani sillä vaikka arkku oli tyhjä se oli silti jo arvokas.

Pitkin kolkkoja käytäviä seurasin miehen askelia, seurasin niitä, katsoin arkkua. Katsoin niitä seiniä. En nähnyt muuta.

Ulkokautta sivuovesta, raskaan oven takana oli huone jonka keskellä oli pöytä. Se pöytä oli vinossa ja se pöytäliina oli vinossa, pöytäkin oli enkeliin nähden liikaa oikealla. Oikeaa paikkaa arkulle ei tuntunut löytyvän.

Sain sinut syliini viimeistä kertaa, isoveljesi ja kodilta tuoksuvaan harsoon kapaloituna. Suljin sinut syliini. Suljin sinut jokaiseen sydämeni ja mieleni sopukkaan, olit niin pieni ja niin hento, olit silti niin voimakas. Suutelin kapaloitua otsaasi. Isäsi piteli sinua sylissään, kuin veljeäsi silloin joskus, katsoi sinua silmät täynnä rakkautta. Sain sinut vielä kerran syliini ja laskin sinut pehmeälle arkulle, kauniin valkealle lepäämään.
Isäsi kanssa yhdessä suljettiin arkun kansi.

Ulkoilma oli kaunis. Jokainen askel oli varovainen. Kuultiin kevään äänet, lintujen liverrys, auringon paiste. Näytettiin sinulle kappale kauneinta meren rantaa, kappale siitä mitä oltais yhdessä tehty. Mutta vaikka aikaa pakeni niin se silti tuli.

Kirkonkellot kumisivat, liian kovaa, olit niin pieni ja hento. Kellotkin olis pitänyt soida hennosti.

Kannoin sinua koko matkan kuin vauvaani olisin pidellyt, ja niinhän pitelinkin. Vain arkku esti kosketukset.

En olisi halunnut päästää irti, en olisi halunnut jättää mutta mun oli pakko. Meidän oli pakko.

Nuku hyvin rakas pieni, näe kauniita unia. Äiti rakastaa Sinua nyt ja aina ja ikuisesti.

Aurinko paistoi edelleen. Linnut liversivät edelleen. Valkovuokot ja sinivuokot ovat puhjenneet kukkaan. Aurinkolasit päässä ja toisen käsivarsiin täysin luottaen kävelin askeleet pois luotasi. SIlmät kiinni. Ja silti eteenpäin.

030408

0645 heräsin ja tajusin et koko perhe on kerrankin nukkunut sikeästi läpi yön, jopa rakas esikoinen. Jopa minä. Nousin ja jätin lopun perheen jatkamaan uniaan vielä hetkeksi. ALoin pakkaamaaan. Keitin kahvit, puin päälle, pelkkää mustaa. Ja harmaa löysä, ihan liian iso huppari jonka alta mun pienen lapsen kotia ei näy. Mies heräsi ja pesi hampaat. Aurinko alkoi sarastelemaan pinkin punaisena kerrostalojen ikkunoiden kautta, liian kaunis päivä oli nousemassa maailman synkimmän päivän aamuna.
Kahvi ei maistunut. RUokaa en syönyt edes eilen.
Esikoisen vahti tuli. Suutelin nukkuvan pienen poikani poskia pitkään ja lupasin että äiti tulee pian takaisin. Rakas jäi nukkumaan.

Taksi odotti jo pihassa ja se suuntasi Naistenklinikalle. 0745 meidät otettiin vastaan ja ohjattiin vaihtamaan sairaalan vaatteet. 08 saatiin oma huone.
Kätilö tuli kertaamaan ja kertomaan meille päivän tapahtumien kulusta, sain ensimmäiset lääkkeet 0930. Panacodia, panadolia ja cytoteciä.
Katsottiin telkkaa, katseltiin ikkunasta kauniin aurinkoista päivää ja onnellisen näköisiä odottavia pareja. Maattiin vierekkäin sairaalan sängyssä ja odotettiin minuuttien kuluvan, tapahtuis jo jotain. Ja siltikään ei tapahtuis mitään. VVoi kun vaan vauva ilmoittas ees kerran et hei, täällä mä oon, tää on virhe, keskeyttäkää tää, en mä tule täältä vielä pois.

1200 SUpistuksia tuli jo tiheään, selkää särki. Sain petidiiniä ensin 50 sit tuplat lääkärin luvalla. Selkäkipu helpotti mutta alavatsa poltti. Sain petidiiniä toiset 100 ja pahoinvointiin lääkettä. Tuntia myöhemmin oksensin. Olin kipeä. Koko kroppa huus että ei tää voi tapahtua, ei tää saa tapahtua ja silti tää tapahtuu. Tuokaa jotain lääkettä ettei mun sydän särkyisi miljooniksi sirpaleiksi.

Juteltiin paljon siitä millainen vauva oli ollut ja kuinka aikasin oltiin sen potkut tunnettu. Odotettiin vilkasta ja iloista pikkuista. Mietittiin olisko se isoveljensä kaltainen vauhtihirmu. Mä tiesin että olis. Niin tiuhaan se vaihtoi aina asentoa, yks potku siellä ja seuraava jo jossain ihan muualla. Voi kuinka me isäsi kanssa rakastetaan sua. Ikuisesti kulta pieni rakas...

Kätilö vaihtui ja aika pian sen jälkeen en enää pystynyt paikallaan olemaan, heijasin sängyssä polvillani, istuallani, mitä tahansa, ajantaju hämärtyi hetkeksi ja vajosin siihen samaan kivun harmaaseen verhoon jonne ei kukaan muu pääse.
Pissasin.

1530
Ponnistin kerran lapsivedet. Ponnistin toisen kerran ja niin sinä synnyit tänne maailmaan. Fyysinen tuska loppui kuin seinään. Kätilö vei sinut pestäväksi, laittoi pahviseen kaarimaljaan ja vei hetkeksi pois. Istuttiin isäsi kanssa ja ihmeteltiin. Näinkö tää nyt meni..?? Tässäkö tää nyt oli..? Miltä susta tuntuu..?

Kätilö toi sinut metallisessa kaarimaljassa sängylleni. Olit niin kaunis, niin täydellinen pieni tyttö. Meidän tyttö. Liina Aina Ilona. Pienet sormet, pieni nykerönenä, suloinen suu, alahuuli vähän paksumpi kuin veljelläsi. täydelliset pienet varpaat ja pienenpiene tissitkin :) Voi rakas kuinka näytitkään niin nukkuvalta vain. Kuin hetkenä minä hyvänsä suusi vääntyisi itkuun tarkoittaen ottakaa minut pois tästä kylmästä maljasta, ottakaa syliin ja pitäkää hyvänä, älkääkä milloinkaan laskeko irti. Pitäkää kiinni aina, älkää laskeko koskaan irti...

"Hyvää yötä Lenni pieni Lokinpoikanen,
Hyvää yötä tarkastaja Lerppu Koiranen,
Hyvää yötä kaikki puput takapihalla,
Vaakku Varis oksallasi nuku rauhassa

Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja,
Hyvää yötä siili, muista juoda maitoa,
Hyvää yötä koppis, laita jalat peiton alle,
Lepää Suomenlahti, uni tulee kaikkialle

Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä

Hyvää yötä Ripu Rapu joen rannalla,
Hyvää yötä voikukat pihanurmella,
Hyvää yötä kaikki, nähdään jälleen huomenna,
Nyt on tullut meidän pienten aika nukkua

Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä"

Suutelin poskeasi. Kosketin käsiäsi, pieniä sormiasi, kaunista nenääsi, suloisia huuliasi ja pieniä jalkapohjiasi. Kosketin ihoasi, niin varvasti kuin olisit rikkoutut hengityksestäkin. Nii täydellinen ja niin hauras. Niin valmis ja silti kaikki jäi kesken.
Isäsi laski kannen päälle, aika sanoa hyvästit. Mutta ei lopullisesti. Me nähdään vielä rakas pieni. Ero on vain fyysinen ja se kestää vain hetken.

Kätilö tuli. Nosti maljaa. Käärin sinut kodilta tuoksuvaan puhtaaseen harsoon ja niin sinut vietiin luotamme pois.



Suunnaton suru. Tuska ja ikävä joka ei katoa koskaan. EHkä se vielä muuttaa muotoaan. Ei vielä.


Nuku hyvin kulta. Äiti ja isi ja isoveli rakastaa sinua nyt ja aina ja ikuisesti. <3

"I try to fly away but
it's impossible
And every breath I take
gives birth to deeper
sighs
And for a moment I am weak

So it's hard for me to
speak
Even though we're
underneath the same blue
sky

If I could paint a picture
of this melody
It would be a violin
without its strings
And the canvas in my mind
Sings the songs I left
behind
Like pretty flowers and a
sunset


It's heavy on my heart
I can't make it alone
Heavy on my heart
I can't find my way home
Heavy on my heart
So come and free me
It's so heavy on my heart

I've had my share of
pleasure
And I've tasted pain
I never thought that I
would touch an angel's
wings
There's a journey in my
eyes
It's getting hard for me
to hide
Like the ocean at the
sunrise


It's heavy on my heart
I can't make it alone
Heavy on my heart
I can't find my way home
Heavy on my heart
So come and free me
It's so heavy on my heart

Love, can you find me in
the darkness, and love,
Don't let me down
There's a journey in my
eyes
It's getting hard for my
to hide
And I never thought I'd
touch an angel's wings"

**********

Niin nopeesti saa kaikki asiat uuden merkityksen ja niin nopeesti elämä muuttuu. SYntymä muuttuu kuolemaksi, päivä muuttuu yöksi, ilo muuttuu kyyneleiksi..
SYdän lyö jossain vaiheessa sen viimeisen lyönnin. Ja sitten se vaan ei enää syki. Milloinkaan. EI milloinkaan.
Pienet jalat ja kädet potki, jossain vaiheessa viimeisen kerran ja sitten nukkui pois. Ei potki milloinkaan. EI naura, ei itke.. EI lyö eikä pure. EI kakkaa eikä pissaa. EI halaa eikä pussaa, ei ota poskista kiinni ja katso syvälle silmiin ja anna märkää pusua keskelle suuta.

En saanut pyyhkiä kyyneleitä SInun silmistä, en suudella otsaa kun nukahdit. En saanut pitää sylissäni, olet vieläkin niin lähellä mutta jossain niin kaukana.

Olet niin kovin rakas etkä ikinä lähde sydämestäni, kannan sinua siellä minne tahansa menenkin.

Äiti itkee nyt ja äiti itkee pitkään, älä silti ole suruissasi, olet vain niin kovin rakas ja minulla on sinua ikävä. Ikuisesti.

Tänään taas kyllä loistin ku oon vaan niin älykäs yksilö että. Tosi epäonnistuja-päivä.
Kaikkihan alkoi eilen illalla kun Juuso kalautti tosta ikkunalta alas sen mainostamani kivan halpiskynttelikön, no sehän meni sitte sönder. Toinen oli ihan surkeen näkönen ku tultiin ulkoa (pimeetä, vettä satoi, mulla rikkinäiset kumpparit jalassa, molemmilla räkä valui) ja se iloisesti vaippatakapuoli heiluen viipotti naksauttamaan kynttelikköä päälle eikä mitään tapahtunu vaikka kuinka naksutti. Voi pettymys. Itelle hirveä olo ku toinen oli niin huijatun näkönen. Lupasin että isi korjaa tai sitten ostetaan uusi.

Noh, tänään sitten reippaana päätin lähteä ostamaan varalamput kun kynttelikkö muuten saatiin toimimaan. Päätin myös ostaa ulkovalosarjaan varapolttimoita kun jokunen on pimeenä. Mielessäni aattelin että ehkäpä löydän jotain muutaki kivaa jouluhärpäkettä ja Juusolle muskarin pikkujouluihin perjantaiks jotku reippaat juhlavaatteet. Mahdollisimman edullisesti-kuinkas muuten..
No paidan löysinki (kotona mittasin että on vähän iso) ja housut sekä liivin myös (kotona mittasin että on vähän napakka fit, kuitenki siis ihan päälle mahtuu että en viiti enää mennä palauttaanka, menee päälle just tän joulun ajan..) No, onneks sentään löysin heti ekasta kaupasta ne kynttelikön polttimot eikä tarvinnu edes etsiä, otin oitis kaks pakettia (meneehän niitä vuosien mittaan, ostinhan kynttelikön "for a lifetime..") ja sitte ihan kaupan päälle huomasin siihen ulkovalosarjaankin varapolttimoita (en muistanu kotona kattoa millaset ne on mutta kun nää on kerran samanmerkkiset ja ainoat sellaset ni pakkohan ne on oikeat olla) joten otanpa neuvokkaana tyttönä niitäki pari pakettia. Ostetaan sitte lisää jos tarvii. Kaupan päälle bongasin aika sievät sisä-ja ulkokäyttöön tarkoitetut "jääkukat". Ne on sitte kiva laittaa tunnelmaa luomaan vaikka makkarin verhoihin. :)

Ruokakaupassa mietin pääni puhki että mitä helppoa nopeeta ja ravitsevaa vaihtelua pakerran perheelle jauhelihasta, bataatista ja koskenlaskijasta. Ostin myös Schollin lelupandan ja sain ruokakauppaan uppoomaan 30 euroa. Tai 55 senttiä vajaa.

Tulin kotiin ja laitoin heti ensimmäisenä kynttelikköön uudet lamput. Ei mitään. Itkin. Antero otti kynttelikön ja rassas sitä hetken. Toimi. Kattoin kyllä että aika kirkkaasti palaa ne pari mitkä vaihdoin mutta ei passaa suoraan kattoo ni ei sokeudu. Aloin tekee pikaisesti kermaperunoita ja jauheliha-bataatti-herkkusieni-koskis-kastiketta.
Kastikkeesta tuli lirua (unohdin suurustaa) ja perunat jäi vähän raa'aksi (sekä myöskin kerman suuruste unohtui kiireessä..) joten laitoin hetkeks vielä uuniin kypsymään.
Sain Juuson nenän eteen kuitenki annoksen pitkän tohinan jälkeen johon se yks oikoon totes vaan että "kakka", pudisti päätään ja kieltäytyi syömästä. Itkin melkeen.

Samalla sitte huomasin että kynttelikkö on pimeenä. Polttimot palanu. Ne uudet. Paloivat kyllä tosi kirkkaasti melkeen tunnin. Onneks ostin kaksi pakettia..
No mutta, hiphuraa, entäs ne jääkukat.. Nehän oliki järkevä ostos. Kyljessä lukee että "lamput ei vaihdettavia" Fiksua. Ripustin ne makuuhuoneen verhopalkkiin kakspuoleisella teipillä kun ei muutakaan ollut, näkeepähän joulun jälkeen paremmin ottaa irti kun pöly tarttuu hyvin (saan ne ihan hyvin itse kiitos, en tarvitse apua, kiitos. Ja kuka vittusaatana on keksiny pujottaa tän johdon näin vitunhirveään solmuun, vittuperkele..)
Ne on kyllä ihan nätit. Noin kertakäyttövaloiksi..

Ja sitten vielä ne ulkovalot. Puin itseni ja puin Juuson ja sukellettiin parvekkeelle tuuleen ja tihkuun. Katsoin että väärät polttimot ostin. Laskin samalla että pimeenä on noin kolmisenkymmentä lamppua. Onneks ostin kaks pakettia..
Juuso kasteli itsensä siinä välissä.
Löysin jouluroinista kuitenki alkuperäisvalopakkauksen ja varalamput. Neljä kappaletta. Eivätkä nekään palaneet.


Sain yhdeksän jälkeen Juuson nukkumaan. Huomenna on varmasti parempi päivä..... Ja ostan uuden kynttelikön.

BB-Riittaa siteeraten: Voi vittsi.