IRC-Galleria

Istuksin hetken hiljaisuudessa, keittiön pöydän ääressä. Katselin pientä vaaleanpunaista enkelipatsasta, vauvaa joka nukkuu enkelin siipien suojassa, turvassa kaikelta pahalta. Tuikkukynttilä loimotteli, hiljaisuus oli niin vallitsevaa että se melkein koski korviin. Sellaista ei juuri tässä taloudessa nykysin kohtaa, ei edes öisin. :)
Katselin ikkunasta ulos. Mietin Liinaa, mietin Evaa, mietin Aleksia, mietin Väinöä, Valtteria, Jesseä, Ilonaa, Nellaa.. Mietin ja ihmettelin.

Mä ajattelin taas kerran alusta asti tapahtumat, tavallaan mun pitää välillä vieläkin inhorealistisesti käydä faktat faktoina läpi että tajuan mitä on tapahtunut. Mä ajattelin että multa kuoli lapsi. Meiltä kuoli lapsi. Mä synnytin pienen ja kauniin tytön. Kuolleena. Meidän lapsen. Meillä on kolme lasta vaikkei yksi olekaan täällä vaan jossain ihan muualla. Mä mietin että sitten kun taas kohdataan, saanko mä syliini pienimmän tyttövauvan nukkuvana, sellaisena kun muistan.. Silloin niin rauhallisen ja nukkuvan näköisenä mutta kuitenkin kuollut. Saanko mä sitten joskus Liinan syliini juuri niin nukkuvana ja rauhallisena ja saanko sitten joskus nähdä että ne pienet silmät aukeaa, kuolemaa ei enää olekaan, vain elämää.

Mä tajusin että vihdoin kait on tapahtunut se mitä sillon joskus ajattelin.. mietin että kuinka kauan menee että tämän asian kanssa oppii elämään. Nyt mä ilmeisesti olen oppinut. Sillä ei taida kulua päivääkään etteikö Liina olis ainaki ohimennen ajatuksissa mutta ne ajatukset ei enää lamaa. Itkukohtauksia ei tule enää yhtä usein. Vaikka vielä niitäkin tulee, hetkiä jolloin itken ja tärisen ja kaipaan. Ja mietin vieläkin miksi..? Mutta jotenkin sitä kuitenkin pystyy olemaan. Ja elämään. Kaipauksenkin kanssa. Surunkin kanssa.

Se tosiaan muuttaa muotoaan.

Ikävä tuli taloon jäädäkseen. Surun kanssa siis on oppinut olemaan vaikken olekaan osannut hyväksyä tapahtumaa, kapinoin vieläkin välillä mielessäni. Mutta sen kanssa on edelleen vaikeaa olla ja elää että sydämessä on tunne etten ole kokonainen. Että jotain puuttuu. Enkä saa sitä takaisin vaikka mitä tekisin ja miten yrittäisin. Ja välillä yritänkin, tuloksetta.

Kuluneeko toiset kaks vuotta, neljä vuotta..hävinneekö se puuttuvan palasen tunne koskaan. Aika näyttää.