IRC-Galleria

Olen täällä.

Täällä vaikka pitäisi olla nukkumassa. Tässä näin, juomassa viinaa. Palaan kuin lentäen ajassa taaksepäin, aikaan jolloin tämänhetkinen toiminta tämänhetkiseen kellonaikaan oli jokapäiväistä. Ei onneksi enää, sentään. Mutta ajoittainen verhon takana nuokkuminen kuuluu silti repertuaariini, on yksi bravuureistani. Se josta olen samaan aikaan äärimmäisen ylpeä ja jota myös häpeän koko sydämestäni. Se minulle kaikkein rakkain harrastus, nukkuminen, on jotain mitä minun ei ole oikein harrastaa oman mieleni mukaan ilman että koen sen vääryydeksi. "Enintään 8-9 tuntia vuorokaudessa ja mieluiten öisin ellei sille ole erityisiä rajoitteita." Olin varmaan edellisessä olomuodossani laiskiainen. Uni ja viina, ne ovat luovuuteni - minuuteni - perusta. Unestani ammennan kaiken ja alkoholi saa runosuoneni sykkimään. Se avaa portit. Ja silti en voi vain saada molempia ilman seuraamuksia.

Kun nyt pitäisi olla taas vastuullinen. Ei saa kadota synkkään pilveen, kieltäytyä puhumasta. Olla se keskiyön tyttö. Ja yritän saadakin tähän kaikkeen uuden suunnan. Olen lokakuusta asti hoitanut asioita ja soitellut virastoihin ääni täristen, sopinut aikoja ja tapaamisia ja täyttänyt hakemuksia hakemuksen perään. Tehnyt tarkkoja budjetteja niille kuukausille kun ei ole ollut mahdollisuutta saada rahaa. Ja tässä minä vain olen, ainoana saavutuksenani kokonaisuudessaan kustannettu psykoterapia yksityisellä. Minä kun vain haluaisin kirjastoon töihin. On turhauttavaa olla tyttö, jolla on vain yksi toivomus ja se on yksi toivomus liikaa.

On minulla hyvääkin. Peto on nyt minun petoni, minun rakkaimpani ja minä hänen. Saan joka päivä kuulla/lukea ne kolme sanaa. Mutta se tarkoittaa myös yhtä lisäsidettä elämään. En minä sillä ettäkö se olisi huono asia, mutta toisinaan taakka. Miksi sitä kieltämään. Ehkä minun tulee olla se sairas lintupieni jotta voin elää täysillä. Vaikkei se mitään elämää edes ollutkaan. Seikkailijaa minusta ei ainakaan tule koskaan koska olen liian kiintynyt ideaan omasta sängystä, mukavuudenhaluinen kun olen. Ja nyt tarkemmin asiaa mietittyäni kyse ei varmaan ole edes sängystä vaan omasta tilasta. Oli se sitten kota, laavu tai viiden euron teltta. Niin kauan kun se ei ole kiistattomasti jonkun muun.

Heitän sua kivellä ja toivon että sun kallo halkeaa. Että silloin kaikki ryönä valuisi vaan yhtenä paksuna mustana seoksena ulos ja jäisit makaamaan maahan etkä koskaan enää nousisi ylös. Koska se olisi sulle ihan oikein. Ihan oikein kun menit rikki ja annoit jonkun tehdä susta tuollaisen. Tuollaisen kylmän ja inhottavan vanhan noidan jonka sydän on koottu pienistä metalliosista ja ruosteisista muttereista. Olisit mieluummin vaan ollut aina se silmälasipäinen tyttö sun siskon sohvalla. Se viaton. Minkä takia susta piti tulla tuollainen?

Mä olen taas kerran niin jumalattomassa humalassa että pelkään mitä keksin seuraavaksi. Täytynee kiinnittää avaimet jo valmiiksi paitaan ettei tule taas ovenavauslaskua kun unohdan ne sisälle.

Minulla on vähän ikävä sitä tyyppiä, jonka kanssa olin ensiavun seurannassa. Laulettiin yhdessä Päivänsädettä ja Menninkäistä että saataisiin nukuttua. Se itki kun halasin sitä. Sillä oli kova ikävä sen vaimoa koska se huusi sitä unissaan. Opastin sen aina tupakalle ja se kertoi sen elämästä.

On mulla myös ikävä sitä vartijaa, joka kävi kurkkaamassa viiden minuutin välein että olenko vielä paikalla ja kunnossa. Se toi minulle ylimääräisen peiton ettei minulla olisi kylmä. Kysyi vielä että tahtoisinko jotain aamiaista, mutta minä vaan kiukkusin sille kun minua ei päästetty pois. Olisi pitänyt kiittää, koska se laski minut tupakalle, vaikka olinkin tuupertunut lumihankeen edellisellä kerralla.

“The most revolutionary act one can engage in is to tell the truth.”

- Howard Zinn

Mihin mä olen itseni sotkenut? Studio Elite soitti että 27.12. kello 15:00 testikuvauksiin. Ei helvetti. Helvetin helvetti. Enhän mä osaa, en mä ole tarpeeksi pieni tai söpö tai mitään.

Eihän tästä tule taas yhtään mitään. Yritin käydä nukkumaan mutta paskanmarjat, kroppa sanoo ei. Vapisen kuin horkassa enkä pysty rentoutumaan. Pakko liikkua koko ajan, jännittää lihaksia. Inhoan tätä!

Minä en tykkää näistä uusista lääkkeistä. Olen jo valmiiksi helposti panikoiva, mutta nämä vie kyllä ihan uusiin sfääreihin. Ihme etteivät kaupassa soita poliiseja paikalle kun haahuilen siellä naama kurtistellen ja itsekseni höpötellen välillä itku silmässä kun niin paljon ihmisiä ja hommat ei toimi. Aiheuttavat myös inhottavaa lihasten nykimistä, välillä tuntuu meno ihan holtittomalta. Herp herp.