IRC-Galleria

Pääkallo. Raskas siunattu metallinen kaulakoruni. Se painaa kaulassani, se hiertää niskaani jättäen muiston uskollisesta kumppanuudestaan, se on tukenut minua pitkän matkan, pitempään, kuin yksikään toinen esine, mutta sen aika on lakseutua veitseni terälle odottamaan paluutani. Sormus. Tuo hopeinen ja symboliikaisesti koristeltu hyvän ja pahan portti. Se on pyörähtänyt sormeni ympärillä niin monet kerrat, se on puristanut sormessani kivuliaasti, olen silitellyt sitä hellästi sormieni välissä, mutta nyt senkin aika on koittanut tulla lepäämään veitseni kannettavaksi, kunnes palaan noutaman sitä. Hiukset, nekin kertovat omaa tarinaansa huimista seikkailuista, jos ne osaisivat puhua, niitä olisi jännittävä kuunela niiden kokemuksista kanssani, etten vain unohtaisi mitään. Nyt kuitenkin niidenkin aika on tullut. Näin kauan ne ovat osoittaneet suuntaani elämässä, toivon mukaan ylös, mutta on olut myös päiviä, jolloin ne ovat ohjanneet sivulle tai taakse, koska ylös ei ole päässyt. Nyt on tulut aika, nyt on tullut niihen hetki, nyt on aika päästää heidät ikuiseen lepoon, heitä kuitenkin ylpeästi muistaen.

Mies lähtee kohti ovea. Siellä pimeä ja kylmyys odottavat ahnaasti liittymistäni seurueeseensa. Hän katsoo vielä kerran taakseen, hän tahtoisi sanoa jotain, jotain mikä olisi pitkään muistettavissa, jotain mikä tuntuisi hyvälle, mutta hän epäröi, se ei tunnu hänestä oikealta mitä hän tahtoisi sanoa. "Näkemiin rakkaani. Tulen vielä takaisin luoksesi, koska tahdon uskoa siihen." Sanoja ei tule. Huulet ovat sinetöidyt. Ei ääntäkään. Ei ole ketään jolle sanoa noita hänelle tärkeitä sanoja. Kuitenkin hän kuulee vaimean kysymyksen. "Pärjäätkö sinä?" Hän havahtuu takaisin todellisuuteen ja katsoo suoraan silmiin. Sanat tulevat kuin liukuhihnalta, mitään miettimättä. "Tietenkin." Hän nostattaa huulillen viimeisen kerran hymyn, jotta se tuntuisi oikealta vastaukselta. Mutta hän tajuaa liian myöhään, että hän juuri valehteli, hän oli luvannut sanoa aina totuuden, jos joku vain kysyisi. Mies ei voinut kai muuta. Hän koitti pitää viimeiset rippeensä kasassa, jättäen onnellisen lopun tuolle pakkasyölle, jotta sitä voisi edes joskus muistaa hyväksi hetkeksi. Mies halaa viimeisen kerran. Se tuntui oikealta, varmasti ainoa asia mikä tuntui hyvälle ja oikealle sinä hetkenä. Ei muistopuheita, ei jäähyväisiä, vaan näkemiin, kuin he näkisivät ensiviikolla uudelleen, ihan kuin ennenvanhaan. Ehkä he näkevätkin ensiviikolla, ehkä he näkevät pian, sillä aika on vain käsite, aika kulkee nopeudella, kuin me sen päätämme, ehkä siksi hetki ei tuntunut niin kamalalle. Mies poistuu yöhön, suojelusenkeli katsoo häntä korkealta lumen laskeutuessa miehen päälle hellästi, mutta lopulta pilvenreunalta katoaa näkyviatä tutut kasvot. Silloin iskee hetki, hetki mitä jokainen peto odottaa saalistaessaan ravintoa. Pimeys ja pakkanen saapuvat. Ne eivät juokse. Niiden ei tarvitse juosta, koska ne tietävät, että saalis ei voi millään päästä pakoon. Ne saavuttavat Miehen. Ei sanaakaan, hiljaisuus laskeutuu. Mies sulkee silmänsä ja jää odottamaan iskua. Se on nopea, sitä ei edes tajua, kuinka nopeasti pimeys ja pakkanen syöksyvät avatun rintakehän sisään ja sulkevat portin. Ne ovat tulleet takaisin. Mies avaa taas silmänsä ja haukkaa happea, mutta saa suuhunsa vain tuhkaa. Se tapahtui. Lämpö ja onnellisuus ovat vain heikko muiston tuulahdus tuossa erämaassa. Kun mies pääsee pois ulkoa, hänen päässään velloo paljon ajatuksia, hän koittaa punoa siitä jotain selvää, mutta rintakehänsä sisällä kouristelee. Ne painavat keuhkoja kasaan kylkiluita vasten, ne raapivat mahalaukkuun viiltoja, joista vatsahapot pääsisivät valloilleen. Tuon keskellä kuitenkin mies haluaa sanoa vielä viimeisiä sanoja, joita hän haluaa muistella. Sanoja joita hän toivoisi ihmisten, joskus muistavan, kun heillä on heikko hetkenssä. Ei muistopuheita, ei jäähyväisiä, vain sanoja.

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä,
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää hetkeä.
Tulevaa ei kannata surra.
Emme halua kenenkään kärsivän,
kun aika koittaa, annan sinun mennä.

Päästä sinäkin minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, minäkin huomaan,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka käteesi viimeisen kerran tartun,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä hetkinä,
älä anna turhaan sydämmen itkeä.