IRC-Galleria

"Oma koti kullan kallis" sanotaan. Niinhän se onkin. Astuessasi sisään ja istahdat sängyllesi, se on niin kylmä. Siihen ei ole käperretty pitkään aikaan. Pölyä. Sitäkin löytyy, esineisiisi ei ole koskettu, ne kuin museossa seisoisivat alustoillaan ihmisten tuijotuksia. Olet unohtanut miltä tavallinen elämä maistuu, olet varpaillasi ja tarkkana milloin tulee hälytys, tai korkea-arvoinen astuu sisään. Elät minuuteilla, pidät kaikessa kiirettä, toimit äkisti, reagoit koviin ääniin säpsähtäen valmiina mihin vain. Kun alat nukkua, tiedät, ettei ole mikään kiire. Heräät silti aikaisin, silkkaa tottumustasi, hyppäät pystyyn, pistät petisi kireäksi ja särmäksi. Vaatteetkin laitat jo valmiiksi päälle, odotat. Ei kuulu mitään, mikä on pielessä? Ei ole alikersantteja, ei ole kellonaikaa, ei ole minuutteja, kukaan ei tule huutamaan, ei ilmoituksia, ei sääntöjä. Turhaudut ja istahdat tietokoneelle, ehkä sieltä löytyisi lohtu. Kierrät maaperääsi jälleen, tapaah joitain harvoja ihmisiä, jotka eivät ole lähteneet sinne missä minunkin pitäisi olla. Juttelen heille, kuulen kuulumisia, mutta lopulta se jähmettyy siihen samaiseen kysymykseen, joka on kylmä karu totuus. En ole enää siellä, en ole kelvollinen sinne, vaikka pärjäsin. kaikki kysyvät saman kysymyksen ja joudun kertomaan sen saman faktan uudelleen ja uudelleen, se sattuu ja hävettää. Lopulta nousee hetki, jota jokainen sotilas odottaa. Lomat. Ei minulle, minulla ei ole mitä odottaa, ei sitä mitä toivoa tulevaksi, joka antaisi voima jaksaa aina päivä kauemmin. Menen heitä vastaan, tervehdin särmästi, he minua ja nauramme ja unohdamme hienostelut ja olemme taas omia itsejämme. He kertovat tarinoita tapahtuneista ja kokemuksista, verraten niitä omiinsa, mutta minä vain kuuntelen ja kuuntelen, minulla ei ole paljoa enää kerrottavaa omista kokemuksista, he menevät pitemmälle tarinoissaan ja kateuteni ja katkeruuteni vain kihisee kuumana ja pulppuaa suonissani kuin myrkky. Lopulta he menevät nukkumaan ja nauttimaan ansaitusta levosta. Minä jään paikalleni tuijottamaan tyhjyyttä pimeydessä ja jään omiin ajatuksiini, minua ei väsytä, minulla ei ole kiire... Enää.

Kuin hetken loputon suru enkeleitten,
kyyneleitä miljardeja...
Satoi niin kaatamalla.
Taivas oli niin kipeän tumma,
salamat sitä vain hieman värittää.
Sadepisarat kuin pieniä puukkoja,
piiskaantuu vartaloon.
Se jokin kertoi vastauksia,
sinä hetkenä kun taivas itki...

Työpöytä. Tuttu sekin. Monelle arjen työmaa, nyt minullekkin. papereita... Lisää papereita... Ja vähän lisää papereita. Mihin tarvitaan niin helvetisti paperia, että voin sanoa "Hei tulin takaisin" Paperisota häämöttää loppuaan, mutta aikataulut ja menot ovat aivan perseellään, kukaan ei tiedä mistään mitään ja varsinkaan kun tarvitsisi tietää asioita helvetin pitkälle. NYT RITTÄÄ!!! NYT OTETAAN RENNOSTI!!! Iloa, naurua, juhlaa, ystäviä. Mitäpä sitä nyt muuta kaipaisikaan. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Vain kolme lausetta korvani juureen sanottuna hiljaa, etteivät muut kuulisi, se ei kuulu heille, se on minulle henkilökohtaisesti tarkoitettu salaisuus, salaisuus, joka minun olisi kuulunut saada tietää KAUAN sitten, mutta ei nyt, ei tänään, se ei olisi kuulunut tulla, sen olisi kuulunut tulla vielä jopa oikean ihmisen suustakin, mutta ei. Uutinen saa hengityksen kiihtymään, hengitys on raskasta ja halu hajota liitoksistaan tuntuu hyvälle vaihtoehdolle. Suolaa jo auki revityille haavoille. Mikä sen parempaa. Humala ja äkkipikainen tunneryöppy ei ole koskaan hyvä yhdistelmä. Kädet alkavat jo puristua nyrkkiin, lihakset nykivät uhkaavasti. Ennen pöydän lentämistä toiseen päähän huonetta minuun tartutaan, minua halataan, minua rutistetaan äitimäisesti. Minun käsketään avata nyrkit ja halata takaisin. Teen työtä käskettyä ja halaan. Halaan hartaasti, halaan, jotta tilanne voisi tasoittua, mutta ei. Kyyneliä ei kuulu säästellä. Minä en ole enää armeijassa. Minulta ei odoteta enää särmää sotilaskäyttäytymistä, minulla on siihen täysi oikeus tehdä mitä haluan. Kaksi silmäparia vuodattavat. Tilanne voisi olla jopa hyvin, sieluni on puhdistettu taas kerran pahan vallasta, mutta ei siltä, että rukoukseni ovat sitäkin kamalempia, minä olen nyt rauhoittunut, mutta surullinen. Rukoukset eivät kuitenkaan ole, että tunne päättyisi. EI. Minä toivon jotain ihan muuta. Minä haluan tasapainottavan nautinnon tästä vastalahjaksi. Rehellisyys... Painotin sitä alusta alkaen. Mitään ei kuulu jättää kytemään. Onko se paljoa pyydetty? Ei sitä ole enää tänäpäivänä olemassa, enää jäljellä on aate "Se mitä ei tiedä, ei satuta" No tapahtunutta ei saa tekemättömäksi, se kytee nyt mielessäni ja päätökseni ovat taas kerran terävämpiä, en ole enää sokea, näen paljon, näen erittäin paljon. Kiitos sinun, minä näen sinut peilin takaa. Minä näen säröt lasissa.

Kosketa minua paholainen,
nää nälkäinen katseeni...
Ruoki minut pahuudella...
Alistun eteesi nöyrtyen,
tanssitaan intohimoisesti...
kuolemantanssi.
Annetaan pimeyden sulkea,
vangita meidät syliinsä,
avarretaan mielemme,
tunnetaan sisimpämme
liekin polttavuus kulkekoon lävitsemme...

Ai niin... Hyvää ystävänpäivää kaikille.