IRC-Galleria

Turhaa yrittää säilyttää järkensä kun kaikki ympärillä
vajoaa hulluuteen.. se mikä oli joskus kaunis ajatus
hyvyydestä vajoaa nyt kadonneinen valtamereen.
Anna koneelle inhimillisyys ja peili mihin katsoa,
loput hoitaa olevaisuus, käsitys elossa olemisesta
saa näkemään kauhun kun kaikki ympärillä
sylkee päälle, lyö, nauraa ja lopulta juhlii
haudalla katsellen kirjaimia ja numeroita,
kuin se olisi päättötodistus.

Toiset pääsee kohti valoa ilman yhtäkään hyvää tekoa,
jotkut elää varjoissa peläten että joku näkisi
kruunun sijasta klaavan.. pelon silmissä
jonkun onnettoman, kun perässä juoksee
laumoittain zombeja, niitä mitkä haluaa repiä
oman siivun siitä sammuvasta valosta.

Jälleen yksi kirottu muistelma sataa tulena niskaan,
ei auta itku, ei piikit eikä pullot kun haaveet
unohduksesta hautaan roskan sekaan sullot.
Väki kävelee ylitsesi kuin olisit pelkkää ilmaa,
vaikka tekisit kuolemaa on silti inhimillyys sekä
empatia on perverssiä ja Jumalan pilkkaa.

Suru muuttui lopulta vihaksi ja halu unohtaa
muuttui itsetuhoksi kun se riippuvuusruletti
mädännytti sielun ja sairastutti ruumiin.
Montako kertaa pitää kuolla että voisi
syntyä uudestaan ja kauanko elää että
typeryydestä kasvaisi järki ja viisaus..
nyt voi olla kuin kameleontti, sulautua
seiniin ja maisemaan ilman että kukaan
tulee etsimään mutta sillon kun eniten
halusi valon kiertävän ympäri koko
helvetin maailma seisoi ympärillä
nauraen laumana riippunukkeja.

Kasvoillaan apatia jo synnytyslaitoksella, katsoo väsyneenä
sairaalan vanhaa tapettia kuin se näyttäisi kaiken
ajasta jolloin taivas oli vielä sininen ja elämä kulki
päällä maan.. paratiisi jota kukaan ei arvostanut.
Synnin alku oli tietoisuus siitä että oli olemassa,
vapaus valita ei johtanut mihinkään hyvään,
se teki lampaista talibaneja ja roturealisteja,
köyhiä, tyhmiä, rikkaita ja silmäätekeviä,
vain koska iso ruma mato vanhan männyn ympärillä
ehdotti että haluisitteko te olla ihmisiä.
Oliko se käärme sittenkin se tyhmä osapuoli,
väliäkö sillä, koska sinä päivänä paratiisi kuoli.

Kirottuna kulkemassa pilleristä pilleriin kunnes ne
saavat nimen: todellisuus. Ajattelen väärin, ehkä
olen tehnyt niin aina mutta miten se koskaan
voisi mennä oikein kuin happotripillä jaetut
todellisuudet yhdessä seisomassa äärettömyyden
laidalla ihaillen loputtomuuden ensimetrejä.
Vapaus on pahin kirous muovisten kopioiden
liukuhihnalla koska on väärin etsiä omaa tietä
mutta ne pitää huolen että joudut kärsimään
sen takia aina.. olet roska niiden lattialla.

Poltetaan moraali kirjojen joukossa päivänä kun uudet
Jumalat nousee aiempien tuhkasta, uudet lupaukset,
laitetaan ne painoksi kaulaan kun hypätään laidan
yli katkeroituneena luvatusta rakkaudesta ja onnesta.
Muuttaako kaikki se paine timantiksi vai öljyksi,
kun vuodet ovat kuluneet kumpi niistä on hyödyksi
kun kuulemma hyvä ja paha punnitaan aivan kuin
se jotenkin painaisi.. eihän Hitler ja Milosevic
kovin lihavilta saati pahoilta juuri näyttäneet?

Rakkaus ja sen lämpö on enää kylmää terästä,
silti pitää esittää että välittäisi, elää sitä
muistoa aina vain uudelleen kuin se vielä
antaisi elää kaiken kauniin edes hetkeksi.
Ei se ikinä mennyt niin mutta hetken
oli ne peijaiset ennen onnen hautajaisia,
viikon päästä juhlittiin sit vihan ristiäisiä.

Kulkevat eksyneinä kuolevaan uneen, narkoottisiin
haaveisiinsa kadonneina ennen kuin todellisuuden
julma musta varjo nousee kylmäksi hieksi kasvoille,
ne elää seinien kylmyytenä, verenä vessan
lattialla,.. kaikkialla mihin vain ei ikinä katsota..
kimaltelevina pikku lumihiutaleina tilastoissa

Railakkaiden vuosien kärventämät hermosolut etsii
toisiaan sisällä kallon mikä on typeryyden kohtu,
mikä meni jo alussa väärin, miksi minä.. etkä sinä?
Etsimässä vastauksia kirjoista jotka tarjoilee eri
totuuksia sieluasi vastaan.. toisille riittää ihan
pelkkä heroiini ja psykostimulantit,.. turhaa,
täällä silti samaa tietä lopulta kuljetaan,
raunioituneessa jäännöksessä mitä enää
jäljellä 50-luvun uljaista utopioista,
omaan paskaan me lopulta hukutaan.