Tiedättekö, missä valtiossa saa potkut, jos kehtaa lähettää henkilökohtaisesta sähköpostistaan ketjukirjeitä, joissa vitsaillaan valtion mielestä liian vakavilla asioilla?
Suomessa.
Kaksi vuotta sitten Helsingin sosiaaliviraston työpäällikkö Harri Eerikäistä sai työpaikkansa sähköpostiin Reinona tunnetun blogaajan käsialaa olevan ketjukirjeen. Eerikäinen lähetti tämän ketjukirjeen työpaikkansa sähköpostista omaan henkilökohtaiseen sähköpostiinsa, josta hän sitten lähetti sen eteenpäin, kuten ihmiset vittumaisuuttaan tapaavat tehdä ketjukirjeiden kanssa. Kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen yksi kirjeen vastaanottajista oli ottanut yhteyttä vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpäähän, joka sitten tunnetusti natsihenkistä totalitarismia ajavana fasistina päätti ryhtyä toimiin. Toimista seurasi se, että Eerikäisen esimiehen esimies taloudellisen ja sosiaalisen tuen päällikkö Leila Palviainen aloitti Eerikäistä vastaan varoitusmenettelyn.
Suomeksi varoitusmenettely merkitsee sitä, että Palviainen tahtoo antaa Eerikäiselle kenkää. Eerikäisen oma kertomus asiasta on mahdollista lukea Homma-foorumilta. Kanssanettisoturi Kullervo Kalervonpoika puolestaan käsittelee erittäin ansiokkaasti, minkä vuoksi tämänkertainen(kin) touhu rikkoo (vaihteeksi) lakia. Myös Ellilän Mikko, joka näyttää hyvin samalta kuin uuden Watchmen-leffan päähahmo Rorschach, on kirjoittanut tästä. Aina, kun julkinen valta käyttäytyy päin helvettiä kansalaisia kohtaan, on siitä hyvä tiedottaa ihmisiä.
Jotta koko irtisanomisprosessi voidaan laittaa sen oikeaan kontekstiin, on ymmärrettävä asiasta muutamia taustoja. Harri Eerikäinen on sekä Perussuomalaisten että Suomen Sisun jäsen, minkä lisäksi hän toimi viime eduskuntavaaleissa Perssuomalaisten ehdokkaana olleen tohtori Jussi Halla-ahon vaalityöryhmässä. Vähemmistövaltuutettu Johanna Molopään ja tohtori Halla-ahon mielipiteet ovat tunnetusti täysin ilmiselvässä törmäyskurssissa toistensa kanssa. Vähemmistövaltuutettuna Johanna Giganttikuuppa tekee uransa silkasta virallisesta "suvaitsevaisuudesta" sekä sen levittämisestä, siinä missä median mielestä pahamaineisen Jussi Halla-ahon poliittinen agenda pyörii nimenomaan tuon saman "suvaitsevaisuuden" tekopyhyyden ja yhteiskunnalle koituvien kulujen paljastamisessa.
Vähemmistövaltuutetun vuosikertomuksesta käy ilmi, että vuonna 2007 pelkästään vähemmistövaltuutetun palkkauskuluihin paloi 416 962 euroa verovaroja. Vuonna 2006 palkkauskuluihin käytettiin 434 768 euroa. Vuonna 2005 rahaa meni palkkoihin 341 054 euroa ja vuonna 2004 taas 281 696 euroa. Pieniä rönsyjä lukuunottamatta vähemmistövaltuutetun palkkauskuluihin käytetty rahamäärä kasvaa vuosi vuodelta. Perusteluna tälle rahareiälle on käytetty tietenkin sitä, että rasismi ja etninen syrjintä ovat kasvussa. Todellisuudessa ainoa, mikä on kasvussa, on ihmisten tietoisuus sen suhteen, että vähemmistövaltuutettu ei aja kenenkään muun kuin itsensä etuja.
Sillä rahalla, joka meni pelkästään vähemmistövaltuutetun palkkauskuluihin vuonna 2007, olisi voitu antaa ammattiopetus 1667 kehitysmaan lapselle, ateria tuhannelle lapselle ja vielä 6 kuokkaa siihen päälle. Vaihtoehtoisesti tällä rahalla olisi voinut tehdä 41 696 HIV-testiä raskaana oleville äideille Intiassa tai 758 korjausleikkausta tytöille, joiden sukupuolielimet on silvottu. Jos tässä otettaisiin huomioon kaikki vähemmistövaltuutetun kulut, epäkohta tulisi entistä ilmeisemmäksi. Raha, joka käytetään vähemmistövaltuutettuun, voitaisiin käyttää oikeasti tehokkaasti.
Mikäli vähemmistöjä ei syrjittäisi, vähemmistövaltuutetulle ei olisi minkäänlaista tarvetta. Mitä enemmän vähemmistöjä syrjitään, sitä enemmän tarvetta vähemmistövaltuutetulle on, ja sitä suurempi budjetti vähemmistövaltuutetun on mahdollista saada läpi. Jotta vähemmistövaltuutettu voi menestyä, on sen löydettävä mahdollisimman paljon suvaitsemattomuutta ja syrjintää. Jos tätä syrjintää ei todellisuudessa löydy, silloin sitä on luotava itse, sillä syrjintä ja rasismi on vähemmistövaltuutetulle elinehto. Vähemmistövaltuutetulle on helpompi puuttua itse keksimiinsä tapauksiin kuin todellisiin, vaikeasti ratkaistaviin ongelmiin.
Se, että vähemmistöjä syrjitään, on surullinen tosiasia. Ihmisiä kohdellaan eri tavalla riippuen siitä, mitä rotua tai mitä sukupuolta he sattuvat olemaan. Vähemmistövaltuutettu ja ammattisuvaitsija Johanna Pääjalkaisen touhu ei kuitenkaan ole omiaan auttamaan vähemmistöjen todellista asiaa millään tavalla, vaan hän itse syyllistyy nimenomaan siihen, jota vastaan hänen vähemmistövaltuutettuna tulisi taistella. Harri Eerikäinen ei ollut saanut yhtä ainoaa varoitusta koko 18 vuoden työuransa aikana, mutta sitten välittömästi vähemmistövaltuutettu Tyhjäpään ryhdyttyä vainoamaan häntä vähemmistöön kuuluvan poliittisen mielipiteensä vuoksi, hänelle ryhdyttiin hommaamaan potkuja. Harri Eerikäisen tapaus on erinomainen esimerkki siitä, miten "suvaitsevaisuuden" naamion alta paljastuu ruma todellisuus.