IRC-Galleria

Ihmiset, menkää kirjastoon ja lainatkaa sieltä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia. Edellistä lausetta luonnollisesti seuraava ajatus on: no joo, kai se pitäisi lukea kun se on kansallisaarre ja näin, ja on se varmaan oikeasti tosi hieno kirja, mutta ei millään jaksaisi kun se on niin tylsän oloinen.

Oikein, tylsiä kirjoja ei kannatakaan lukea. Mutta se ei kaikista ennakko-odotuksista huolimatta ollutkaan tylsä. Se on hieno kirja ja se on kansallisaarre, ja lisäksi sitä lukee (minun tapauksessani kuuntelee ääninauhalta) yhtä maanisesti kuin Harry Potteria. Se on yksinkertaisesti pirun viihdyttävä kirja.

Ja se laajuus. Kahdeksankymmentä vuotta, viisi sukupolvea, valtava määrä erilaisia ihmisiä. Kirjailija ei kumarra ketään hahmoaan, mutta suhtautuu kaikkiin myötätunnolla. Paikoitellen se on myös hauskimpia kirjoja, mitä olen ikinä lukenut. "Vääpeli on sitten kamala." Henkilöt heittävät läppää, vittuilevat, puhuvat rivoja ja ilmaisevat todellisia tunteitaan enimmäkseen yksisanaisesti. Lapset syntyvät, kasvavat aikuisiksi ja tekevät uusia lapsia. Kuolema tulee ja menee.

Se sai minut ajattelemaan, että tämä yhteiskunta, jossa nyt elämme, on seurausta monista aiemmin vaikuttaneista asioista. Ja että minä synnyin vuonna 1988, kasvan aikuiseksi 2000-luvun alussa ja tulen kuolemaan viimeistään joskus 2080-luvulla, luultavasti aiemminkin. Yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Seuraus aiemmasta, syy tulevaan. Synnyn, kasvan, elän ja kuolen. Niin se menee.