IRC-Galleria

Olen palannut välitilaan. Mikään ei kiinnosta, paitsi larppaaminen ja roolipelaaminen ja musiikin kuuntelu bussissa aamuisin. Ynnä syöminen, juominen, polttaminen ja nukkuminen. Se ei oikeastaan harmita, kun olen nyt sisäistänyt ettei mikään oikeastaan tunnu miltään. Hengailen vain ympäriinsä.

Olen tajunnut, että en oikeastaan ole fyysisesti huonossa kunnossa. En lenkkeile tai mitään, mutta minulla ei ollut mitään vaikeuksia sopeutua tekemään 8-tuntisia päiviä fyysistä työtä viime kesänä ja sunnuntaina kävelin spontaanisti seitsemän kilsaa Kaukajärveltä keskustaan, kun satuin jäämään bussista. Ne kaksi viikkoa, jotka vietin Cinderhilliä rakentaen muuttivat suhdettani itseeni ja omaan kehooni pysyvästi. Elämä, johon kuului työ, ruoka, sauna ja uni. Kiipeillessä ruumis muuttui läheiseksi, ikään kuin työtoveriksi jonka kanssa on yhteiset tavoitteet ja yhteiset edut ("Me emme halua pudota.") Mieleeni tulee väkisinkin Näkijän Tarun Yönsilmä-susi: "Me olemme lauma." Sellainen suhde minulla on nyt kehooni.

Viiltäminen on petturuutta. Tupakan polttaminen ei. Polttaessa minä ja ruumiini yhdessä nautimme tämän elämän pienistä iloista, vaikka tiedämmekin että se ehkä tulee vahingoittamaan meitä molempia myöhemmin. Viiltäessä minä eristän itseni ruumiista, kostan sille omia ongelmiani. En usko, että teen sitä enää. En sen elämän jälkeen, mitä Ruotsissa elin.

George Orwell: 1984 ja Eläinten vallankumous
YUP: Yövieraat sekä Toppatakkeja ja Toledon terästä
Oasis: Cast no shadow
Mew: Apocalypso ja Am I wry? No!