IRC-Galleria

Ajatuksia, joita eilisen tapahtumat herättivät:

- Että jos ihmistä kohdellaan kuin tämä ei olisi ihminen, tämä saattaa ajan mittaan lakata käyttäytymästä kuin ihminen. Ihonväri, yhteiskuntaluokka, koulumenestys tai ÄO eivät vaikuta ihmisen todennäköisyyteen tulla kouluampujaksi, mutta 70 % on koulukiusattuja. Tästä Pekka-Eric Auvisesta en tiedä, eri lähteet sanovat eri asioita.

Uskon ja aion uskoa jatkossakin, että pahojen asioiden kokeminen on tärkein syy, joka saa ihmisen tekemään pahoja asioita. Se ei tarkoita, että uhrien kärsimyksiä pitäisi mitätöidä tai että yhteiskunta ei saisi suojella itseään ja jäseniään.Tämä on humanistista nyypertämistä ja sinisilmäistä hippeilyä ja kukkahattutäteilyä, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.

- Että aseita ei pitäisi olla muilla kuin poliiseilla, hirvestäjillä ja armeijalla (jos lähdetään olettamuksesta että armeijaa ylipäätään tarvitaan). Tarkka-ampujien aseet voitaisiin säilyttää radoilla tai voisivat minun puolestani siirtyä harrastamaan vaikka renkaanheittoa. Tämä on kommunistista kontrolliyhteiskunnan ihannointia ja yksilönvapautta rajoittavaa piipertämistä, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.

- Että elämä on vakio, itseisarvo ja absoluuttinen määrite. Eilen kuuntelin kahvihuonetta siivotessani, miten keski-ikäiset tädit totesivat ampujan ja hänen perheensä elämien olevan nyt pilalla. Heidän elämänsä ei ollut pilalla ja se olikin mukava asia, ja kahvin kanssa taisi olla vielä pikkuleipiäkin.

Surmaaja on nyt kuollut ja hänen elämänsä on pilalla, niin kuin se on niiltä kahdeksalta ja niin kuin se on meiltä kaikilta jonakin päivänä. Sitä ennen se ei kuitenkaan koskaan ole. On auringonnousuja ja sadetta ja tuulta, on tupakkaa ja suklaata ja seksiä, vaikka se olisi maksullistakin. On niin paljon hyvää, mitä ei voida koskaan ottaa keneltäkään pois. Ja mitä tekijän omaisiin tulee, he muistavat tämän tapauksen elämänsä jokaisena päivänä ja joka kerran heille tulee siitä hyvin paha olo, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän jokaiseen päivään jää väistämättä hetkiä, jolloin he eivät ajattele sitä: hetkiä, jolloin elää taas täyttä elämää.

Tämä on jotain kaalinhaukkaajan taivaanrannanmaalailua ja todellisuudesta vieraantuneen yltiönaivia runoilua, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.


Ensi vuonna 7.11. on taas yksi uusi surun vuosipäivä lukemattomille ihmisille. Myötätuntoa ja voimia jokaiselle, joka on näistä tapahtumista joutunut kärsimään.