IRC-Galleria

Muistot tulevat syklisesti. Vuodenaikojen vaihtelu nostaa pintaan sen, mitä tapahtui viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä ja lapsena tähän aikaan. Vuosi sitten näihin aikoihin olin ihastunut yhteen poikaan, ja se tulee taas mieleen. En itsekään tiedä, mitä siinä oikein tapahtui tai miksi ei tapahtunut.

Joskus haluaisin vain mennä Pirkkalaan siivoamaan sitä metallifirmaa, ja halu pahenee kunhan päästään maaliskuuhun. Mutta ei se toisi viime kevättä takaisin, ihan kuin Tykissä hengailu ei tuo niitä kolmea vuotta. Se on ajan, ei paikan ikävää.

En ymmärrä. Nykyään nimi tulee tuohon muiden tietojen viereen. Mikä se lause siellä ruudun yläreunassa sitten on ja miten sitä voi enää muuttaa? Vai onko se vain iankaikkiseksi paikoilleen juuttunut jäänne kuin pihkaan takertunut hyttynen, josta ne uuttavat dinosauruksen DNA:ta Jurassic Parkissa?

Jurassic Park oli muuten ensimmäinen "rankempi" leffa, josta pidin. Siis rankempi sen säälittävän pikku herkistelijän mittapuulla, joka lapsena olin. Yksin kotona oli painajaismainen, en kestänyt nähdä kipua saati kuolemaa muuten kuin piirretyissä. 101:n Dalmatialaisen elokuvaversion sähköaitaan törmäävät konnatkin tuntuivat pahalta. Pikkuhiljaa tämä herkkyys sitten helpottui vuosien mittaan, ja joskus seiskaluokalla aloin olla jo normaali. Mitään Sahaa en tosin vieläkään katsoisi, vaikka tavallaan mieli tekisi. Kuolleista vauvoista kertovat vitsit ovat kuitenkin jo oikeasti hauskoja.

Muistan Jurassic Parkin ensimmäiseltä katsomiskerralta valtavan helpotuksen. Olin silloin yhdeksän tai kymmenen. Suurin osa siitä jäi näkemättä, koska pakenin Viivin keittiöön aina kun näytti siltä, että edessä saattaisi olla jonkun väkivaltainen kuolema. Viimeinen ihminen joka kuolee, on muistaakseni joku suurriistan metsästäjä, jonka velociraptorit tappavat metsässä. Sen katsoin, ja olin järjettömän helpottunut. Eihän tämä ollut niin paha. Mies kaatuu, kuuluu liskojen ääniä, kamera kuvaa heiluvia lehviä, jotka peittävät teurastuksen näkyvistä. Olin kai sitten luullut, että jos joku kuolee niin se kuvataan aina sitten viimeisen päälle splatterina.

Sen jälkeen katsoin sitä elokuvaa jatkuvasti, ja aina ylpeänä ja iloisena. Minähän kestin tämän. Minä pystyin katsomaan tämän, vaikka siinä kuolee monta ihmistä, ja vielä pitämään siitä, koska siinä on myös monta hyvää kohtaa.

Ei ollut kyllä yhtään tarkoitus kirjoittaa tästä jutusta, mutta tuli vain mieleen. Onpahan taas yksi lapsuuden neuroosi ikuistettuna jälkipolville Internetin ihmemaailmaan.

Klamydia on kyllä loppujen lopuksi aika hyvä. Kaavana se voisi olla Leevi and the Leavingsin sanoitukset miinus äly miinus lyyrisyys plus aivan mielentön elämänilo. Biisien aiheetkin yllättävät, niissä kun voidaan kertoa oikeastaan mistä vaan. Aku Ankan odotuksesta, roudarin elämästä, natsi-innostuksen saavasta Kaisasta tai siitä, miltä tuntuu päästä armeijasta. Ne eivät yritä, ne ovat. Rumia, mutta eläviä.

Kuolleet intiaanit myös hyviä ovat, eikä musiikki edes ole niin outoa kuin odotin. "Tai jos lentokone tippuisi taivaalta, rakastelisin niitä kuolleita joita löytäisin penkkiriveiltä. Ei olisi väliä, naisia tai miehiä kun kukaan ei olisi näkemässä. Siinähän saisivat sitten kunnolla."

Ja sitten on tietysti vanha kunnon Risto.

Nyt jos tämä talvi ei pysy niin vaadin oikeasti Jumalaa tilille. Ensimmäinen talvi omassa kodissa.

Katsoin eilen pitkästä aikaa leffoja. Simpsonit, Shrek kakkosen ja Xenaa. Se oli yllättävän palkitsevaa. Mutta on vieläkin vaikea käsittää, miksi elokuvat olivat minulle yläasteella henki ja elämä ja mihin se kaikki sitten lukiossa katosi.

Ihmiset, menkää kirjastoon ja lainatkaa sieltä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia. Edellistä lausetta luonnollisesti seuraava ajatus on: no joo, kai se pitäisi lukea kun se on kansallisaarre ja näin, ja on se varmaan oikeasti tosi hieno kirja, mutta ei millään jaksaisi kun se on niin tylsän oloinen.

Oikein, tylsiä kirjoja ei kannatakaan lukea. Mutta se ei kaikista ennakko-odotuksista huolimatta ollutkaan tylsä. Se on hieno kirja ja se on kansallisaarre, ja lisäksi sitä lukee (minun tapauksessani kuuntelee ääninauhalta) yhtä maanisesti kuin Harry Potteria. Se on yksinkertaisesti pirun viihdyttävä kirja.

Ja se laajuus. Kahdeksankymmentä vuotta, viisi sukupolvea, valtava määrä erilaisia ihmisiä. Kirjailija ei kumarra ketään hahmoaan, mutta suhtautuu kaikkiin myötätunnolla. Paikoitellen se on myös hauskimpia kirjoja, mitä olen ikinä lukenut. "Vääpeli on sitten kamala." Henkilöt heittävät läppää, vittuilevat, puhuvat rivoja ja ilmaisevat todellisia tunteitaan enimmäkseen yksisanaisesti. Lapset syntyvät, kasvavat aikuisiksi ja tekevät uusia lapsia. Kuolema tulee ja menee.

Se sai minut ajattelemaan, että tämä yhteiskunta, jossa nyt elämme, on seurausta monista aiemmin vaikuttaneista asioista. Ja että minä synnyin vuonna 1988, kasvan aikuiseksi 2000-luvun alussa ja tulen kuolemaan viimeistään joskus 2080-luvulla, luultavasti aiemminkin. Yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Seuraus aiemmasta, syy tulevaan. Synnyn, kasvan, elän ja kuolen. Niin se menee.

Alkoholia, larppaajia, töitä, kirjoittamista, larppaamista ja Pohjantähteä. Onko väärin olla onnellinen ilman mitään syytä? Ei minun elämäni kovin kummoista ole, mutta se on minusta kivaa. Pidän asioista ja ihmisistä, pidän niin paljon että hymyilyttää. Laittavatko ne tähän juomaveteen jotain aineita vai miksi näin on?

Joskus hyvänolon tunne hetkahtaa, ja tulee paha olla. Mutta se ei kestä enää kauaa, stabiloidun nopeasti. Elämänilo on vakio, sitä ei voi ottaa pois. Olen onnellinen silti. Milläs sen viet?

Tuntuu jotenkin väärältä edes kirjoittaa tällaista. Mikä oikeus ihmisellä on olla hyvällä tuulella ja vielä myöntää se? Oikeasti menee päin vittua, ihan totta. Ihan totta, hei.

Paitsi ettei mene. Ja jos menee, niin pidän tästä silti.

Ja vielä hullummaksi menee. Työpaikka kyllä pysyy, eli sen puoleen ei huolta. Älkää kasvako aikuisiksi, eivät ne sen fiksumpia tai kypsempiä ole.

Olikin loppujen lopuksi yllättävän hauska tilanne se palaveri. Aikuisten maailma tulee koko ajan tutummaksi. Saattaa tämä vielä lopareihinkin mennä, mutta katsoo nyt.

Ne lukevat sitten kai minun galleriapäiväkirjaani ja ottivat onkeensa edellistä merkinnästä. Näin arvelee paranoian ääni. Totta kuitenkin on, että huomenna keskustellaan myyntipäällikkö Ollin ja toiminnanjohtaja Jarin kanssa jostain. Toivottavasti eivät ole penseitä he. Toivottavasti se on vaan joku rutiinineppauspalaveri, eikä keskustelutilaisuus jossa on tarkoitus ottaa selville että mihin helvetin aikoihin sinä tyttö näitä hommiasi oikein teet.

Siihen viideltä ylös-rytmiin en kyllä enää palaa, se on saletti. Etsin mieluummin vaikka uuden työpaikan. Mol.fi:ssä on yhdeksän sivua vapaita työpaikkoja ja niistä yksi on pelkille siivoojille. Pidän tuosta talosta kovasti, mutta en niin paljon.

Vähän ressaa silti. Auktoriteetti saattaa olla vihainen, ja se on aina pelottavaa. Lapsena oppi, että on kauheaa jos äiti tai opettaja on suuttunut sinulle. Siitä on vaikea oppia pois, vaikka nykyään se olisikin ihan sama.

Taidan suhtautua siihen larppina. Jännä sosiaalinen tilanne, jota en ole ennen kokenut ja jossa yritän selviytyä mahdollisimman hyvin. Olen kerran larpannut taloyhtiön kokousta, joten miksei työpalaveriinkin voisi suhtautua samoin.

Eräiden joutilasrunkkareiden pitäisi oppia menemään töihin ajoissa eikä viivyttää sitä aina iltapäivään vain siksi että voi.

Koskahan ne potkivat minut ulos tuolta? Tänäänkään en ehdi olemaan kuin nelisen tuntia, koska illalla on larppi. Teen ne puuttuvat kyllä aina, mutta ei tämä silti varmaan kovin kunnialliselta vaikuta. Koskahan joku tulee sanomaan, että arvon neiti, te vietätte työpaikallanne täysin satunnaisen mittaisia aikoja täysin satunnaisesti ja vaikka hommat hoituisivatkin, se rassaa meitä koska kahdeksasta neljään ihmiset perivät maan?

Toisaalta tämä on usein myös kovin mukavaa.