IRC-Galleria

Aarre

Aarre kääntyili ja vääntyili pienissä käpälissä. Se sykki ja tahmasi. Otus tutki aarretta hännäntupsu nytkähdellen. Kauniisti se oli muotoutunut, punainen ja kiiltävä.

Ei se silti kovin erilainen ollut otuksen muihin aarteisiin verraten, tällaisia sillä oli ollut monta kertaa. Aina se jostain sai uuden aarteen, ja silloin oli edellinen jonnekin laitettava. Montaa aarretta ei saanut olla yhtä aikaa, tai aarteiden omistajat hermostuisivat. Sitä paitsi otus saattaisi hukata aarteensa jos niitä piti monta kerrallaan käpälissään. Muutaman kerran näin oli käynyt, ja aarteen omistajasta oli tullut ilkeä ja tyly. Otusta harmitti kovasti nämä tapaukset.

Mutta tälle aarteelle ei niin saanut käydä. Tälle pitäisi keksiä jokin hyvä säilytyspaikka, ja aarteen omistajalle uusi aarre. Otus vilkaisi omistajaa, joka näytti jo nyt jotenkin eksyneeltä, hauraalta. Silti kestäisi vielä hetken, ennen kuin tämä tajuaisi menettäneensä aarteensa. Ja silloin otus olisi jo löytänyt aarteelle hyvän paikan olla.

Otus oli iloinen siitä, että tämä aarre oli ehjä ja punainen. Joskus se oli saanut aivan särkyneen aarteen, ja sellaiselle oli hankala löytää säilytyspaikkaa. Ja särkyneen aarteen omistaja ei halunnut ottaa vastaan uutta aarretta, vaan hänestäkin tuli ilkeä ja tyly.

Aarteen pinta kimmelsi, ja otus kurkotti pienen vaaleanpunaisen kielensä sitä kohti. Aarre maistui hieman kitkerältä, raudalta. Otus mietti hetken vielä, siveli kaunista aarrettaan ja pohti vielä pienessä päässään minne sen laittaisi. Sitten se huomasi aarteen omistajan vieressä toisen omistajan, jolla oli oma aarteensa mukanaan.

Otus päätti lahjoittaa aarteen tälle omistajalle ja tämän aarteen puolestaan ensimmäisen aarteen omistajalle. Molempien aarteet olivat kauniita ja ehjiä, joten otuksen ei tarvinnut pelätä, että jompikumpi aarteista särkyisi. Vaihdettuaan aarteet otus huomasi omistajien välille kehkeytyneen siteen, kuin hennon niskakarvan joka leijui ilmassa.

Tyytyväisenä hyvin tehtyyn työhön otus kääntyi ja lähti etsimään uutta aarretta.