Muovi ei tuntunutkaan kylmältä sormenpäätä vasten. Se oli kerännyt lämpöä, kutsuvuutta. Silti epäröin, uskaltaisinko taas kerran heittäytyä virtaan? Osaisinko tällä kertaa jättää minuuteni rannalle, turvaan?
Lopulta en voinut vastustaa kiusausta. Painoin nappia, ja kun ensimmäiset sävelet, tutut ystävät tulvahtivat luokseni, kirmaten ylös ja alas ympäri huonetta, kaduin päätöstäni.
Katumukselle ei kuitenkaan jäänyt aikaa, kun ystäväni jo juoksivat alas pitkin kylkiäni, vilistivät polvieni kautta nilkkoihini. Tunsin kuinka nousin ilmaan. Levitin hiukseni tunteakseni vapauteni, huuman.
Nauroin, ja sävelet nauroivat kanssani. Itkin, ja sävelet itkivät kanssani. Minä rakastin säveliä, ja ne rakastivat minua. Olin ehyt.
Kyynärpääni oli ensimmäinen joka kohtasi kovan maan. Romahdin takaisin kylmälle laminaatille. Sävelet juoksivat pois luotani, suoraan.
Hiljaisuus kaikui seinistä, sohvasta, peitosta. Tunsin kuinka olin jättänyt itseni tanssimaan sävelien kanssa. Olin ontto sisältä, eikä ollut ketään kokoamassa särkyneitä kuoria.