IRC-Galleria

Flunssaa puskee, lasken koskee.

Leikkasin eilen parran jeiii, oon salettiin Ylöjärven komein kaksjalkainen.

np. Hermano / Roll Over

Höhöhöhöhöhöhöhöhöh







Oon paras.





























Höhöhöhöhöhöhöhöhöh
















































p
u
l
i
p
u
l
i
puro pani p
a
r

sta
a n
























k.

Ostin eilen Triviumin "Ascendancy"-älppärin, ja sehä o HYVÄ. Kunnon Poppismetallia, kyllä kunnon siirappinen areenakertsi-meininki toimii kuin kuuma ruuvimeisseli marjahyytelöön. Järjetöntä ylimelodiaa, Maiden/Metallica-liidejä ja rouheeta riffailua, khyl.

Meitsi paljastaa nyt tämän hetkiset suosikkibiisini/artistini, jotka ovat kaiken perinteisen rokki/metalli-homoiluni ulkopuolella.

1. Nelly Furtado - Maneater

Tämä on kyllä vuoden 2006 paras poppihitti, samalla tavalla kuin The Killersin "Somebody Told Me" vuoden 2004 sekä "The Suffering" vuoden 2005 kovin styge. Yksinkertaisesti aivan nerokasta poppista ja säriseviä konetaustoja. Tanssisin jos osaisin. Oikeesti ihan vitun kova.

2. Hanna Marsh - Chameleon Girl

Kyllä tälläiseen semi-sekopäähän iskee Amos/Bush-hässäkkä melko kovasti aina välillä. Ihanan eteeristä pianopoppista. Voisin ehkä mennä naimisiin Hannan kanssa.

3. Ashlee Simpson - Boyfriend

Powerpop! Tämähän on ihan ääliöbiisi, mutta meikä kuunteleekin Cheap Trickiä ja Raspberriesiä ihan sujuvasti. Vittu mikä kertsi, ai saatana.

4. PMMP

Ihania tyttöjä, ihania biisejä. Meikä muuten myöntää etten pystynyt kattomaan PMMPtä Untorockissa kokonaan ku meinasin hajota palasiksi Päiväkodin ja Oo siellä.. aikana.

5. The Ark

Ei tästä auta sanoa ku: Loistavaa poppista.


Niin ja Tori Amoksen "Winter"! Kaunista!

Sarjassamme parhaat jätkät paljastavat syvimmät salaisuutensa:

Olen paras jätkä.

Pyöräytin eilettäin aamusella soimaan Turbonegron "Apocalypse Dudes"-mestariteoksen soimaan tehdessäni itselleni mannermaista aamiaista eli paahtoleipää. Age Of Pampariuksen intron pärähtäessä soimaan, koin eräänlaisen primitiivireaktion, ydinmehun katkuisen muiston vuodelta 2001, jolloin hankin tämän Pohjoismaisen rockin kulmakiven levykokelmani jatkoksi.

Turbonegro, muodossaan jossa haluan 'Negron aina muistaa, paloi ylväästi tuhkaksi vuonna 1998, huumeongelmien ja mielenterveydellisten seikkojen loppuun polttamana Milanossa. Turbonegro edusti minulle vuosina 2001-2005 jotain aivan muuta kuin normaalia fanituksen kohdetta. Turbonegron hajoaminen '98 loi mielikuvia kauttaaltaan Denimiin kääriytyneistä dekadenteista sankareista, jotka pelastivat rockin ja hajosivat huipulla anteeksi pyytelemättä. Turbonegro edusti minulle pinnan alla sykkivää rappiota, keskisormea koko maailmaa kohtaan sekä suloista itsetuhoa, ja voi kuinka rakastinkaan sitä.

Nykyisellään Turbonegro on edelleenkin hyvää rockia riuskasti paiskova remmi, mutta en voi "Party Animals"-lätyn vanavedessä tehdä huomiota että Turbonegro oli muuttunut jonkinlaiseksi kieroutuneeksi irvikuvaksi itsestään, Camp-huumoriksi ja Turbojugendien vaalimaksi sisäpiirin bileorkesteriksi. Poissa ovat dekadenssiä ja huumetta tihkuvat alaviitteet, kouriintuva kosketus Oslon ongelmalähiöistä sekä KISSmäisten hard rock-tuuttausten verhoamat täydelliset rock-rallit. Turbonegro oli muinoin musiikkia sukupolvelle joka eli idealistisessa tyhjiössä ja edusti ihanaa nihilismiä sekä vihaa.

En halua kuulostaa elitistiltä, mutta jollain kierolla tavalla olisin toivonut Turbonegron pysyvän kuolleena. "Kuole nuorena, jätä jälkeesi kaunis ruumis." Niinpä, Apocalypse Dudes:ia kauniimpaa ruumista ei voisi toivoa.

Meikästä Faith No More on muute ehkä parasta mitä 90-luvulla on tuotettu, oha tosin "The Real Thing" niin kova lätty että Suuret Muinaiset approves also - Iä! Iä!

Hommahan ajoittuu vuoden 2006 kesäkuuhun, jolloin hommasin edulliseen 5e hintaa "King For A Day / Fool For A Lifetime"-CD:n käytettynä levyliike Fennica Recordsista Helsingistä, tuosta Suomen kiistattomasta häpeäpilkusta. Levyhän paljastui välittömästi modernin ajan mestariteokseksi, rannalle unohtuneeksi artefaktiksi jonka pintaa raaputtamalla paljastuu hiottu timantti. Jännän "KFAD/FFAL"-levystä tekee se, että bändi oli käymässä läpi melkoista kuohuntaa yhtyeen potkittua Jim Martinin pois, ja tämä oli korvattu Mr. Bunglen Trey Spruancella nauhoitus-sessioiden ajaksi. Levy on ehkä FNM:n sekopäisin, mutta jollain sairaalla ja kosmisella tavalla ehein kokonaisuus koko FNM:n diskografiasta. Levyhän starttaa klassisella kuninkuus-kentällisellä kuten Angel Dustikin: "Get Out", "Richochet" ja "Evidence" Kingillä, "Land Of Sunshine", "Caffeine" ja "Midlife Crisis" Dustilla. On muuten saatanan hankala lähtä vertailemaan paremmuudessaan näitä triplettejä. Monihan kääntyisi tässä vaiheessa Dustin puoleen, johtuen King For A Dayn ultimaattisesta unohduksesta sekä tahallisesta lokaanvedosta 90-luvun rockmedian toimesta.

Angel Dustilla ja King For A Dayllä FNM on kiistatta parhaimillaan, Gould-Bordin-Bottumin jämptisti linnoittama tausta luo Pattonin vokaaliakrobatialle uskomattomat viitteet ja prameat puitteet. Martin & Spruance vastaavat hileen ja nestemäisen kullan roiskimisesta keitokseen, tuoden sivumakunaan metallista kitkeryyttä ja kromista väriä keitoksen kuplivaan pintaan. Monet Patton-fanit sivuuttavat muun bändin, varsinkin Gouldin ja Bordinin osuuden, Faith No Moressa. Ymmärrettävästi kylläkin, koska Patton on vokalistina aivan omaa luokkaansa, niin luovuudessa kuin taidossaan adaptoida erilaisia tyylejä DM:sta suoraan Las Vegas-viihdemusaan. Mutta FNMstä tekee ainutkertaisen juuri Gouldin bassottelu ja Bordinin trap-etsointi. Gould luo pinkeitä, funkahtavia ja progeilevia tekstuureja ja bassomattoja Bordinin yyber-rytmikkään ja jämptin kömmyytyksen päälle, jättäen Martinin/Spruancen/yms. kitaroinnin paikka paikoin pelkän statistin rooliin. Kompin nitoo yhteen Bottum, luoden mattoja ja tekstuureja liimaten kaikki palaset yhteen. Häkellyttävää soitantaa, FNM:n soitossa kuplii pinnan alla jatkuvasti. Huikaiseva ryhmä, huikaisevia levyjä.

Suosittelen kaikille lämpimästi kirjoituksessa mainittuja levyjä, jos vain haluatte vaihtelua geneeriseen muusiin, jota syötetään meille jokaisesta ovesta ja ikkunasta.

Toukokuussa 2006 kirjoitin tänne blogiin, armaat ignorantit, leikillisen artikkelin jossa piiskasin kasarin aseinani vain ironia ja molemmat käteni. Palaute oli yllättävän vaisua, Suomalaiset ilmeisesti omaavat sen verran hyvä ironian tajun ja ProvoBlogger-softan että sain vain muutaman hikisen "Haista vittu:DDDDDDDDDDDDDDDDDDdd11 ET OO ToSISSAS MÖTIKÄT RUULZ"-tyyppisen kriittisen palautteen. Sinänsä OK, mutta nyt kun palasin taaemmas blogiini ja tsekkasin kommentit uudestaan, niin huomasin että olen sivuuttanut muutaman hiomattoman timantin. Joten minun on siis palattava rikospaikalle, napata tapiiria kuonosta ja vastata muutamaan tiukkan ideologiseen mielipiteeseen omasta vinkkelistäni.

Muistakaa lapset, sananvapauden hienoin puoli on se, että saa kiistellä mielipideasioista.

Henkilö Angel69 aloitti pelin kommentilla:

21.05.06 23:24 <Angel69> siis ei vaddu, on pojul kyl sana hallus mut sisältö on aika turhaa. Makuasia toki, mut ei nirvanan tapasist soittotaidottomist bändeist pitäis ees puhuu samas lausees kultasen kasariajan megapumppujen kanssa.

V: Kiitos kiitos, sana ei luiskahda näistä nihkeistä käsistä kovin helpolla. Ensimmäinen nillitys: Voidaanko Nirvanan kohdalla puhua "soittotaidottomasta bändistä"? Toki, Kurt Cobain ei ollut ehkä villein Steve Vai-soundalike mutta tekeekö se Nirvanasta soittotaidottoman? Kannatan teoriaa että jos bändi osaa soittaa omat kappaleensa moitteetta niin silloin yhtye on myös soittotaitoinen. Plus että yhtyeessähän soitti Dave Grohl, tuo 90- ja 00-lukujen kovin rumpalismies, kuunteleppas vaikka Probotin debyytti sekä QOTSAn "Songs For The Deaf". Grunge-ajan muista bändeistä on hyvin vähättelevää sanoa heidän olleen "soittotaidottomia", Soundgarden ja AIC:han potkivat taidoiltaan ja kyvyiltään Mötley Cruea ja muita ihme suttu-Warrantteja niin kympillä kuonoon että oikeen pahaa tekee. Soittotaidon ei todellakaan pitäisi olla itseisarvo, muutenhan me kaikki kuunneltaisiin Uniteatteria ja Ynkkää.


21.05.06 23:24 <Angel69>Toki jos tykkää musiikist mis ei oo taitoa ja mielikuvitusta, saatika sooloista puhumattakaan, niin mikäs siinä. Sitä varten on olemas system of a downit ja disturbedit sun muut mahanesteet liikkelle pistävät nykyajan häpeäpilkut

"Toki jos tykkää musiikist mis ei oo taitoa ja mielikuvitusta, saatika sooloista puhumattakaan, niin mikäs siinä." You got me, dude. Siinä missä Mötley Crue, WASP, Warrant, RATT ja muut spandex-hirviöt tyytyivät varastamaan muotokielensä (ja biisinsä) Van Halenilta ja KISSiltä, tekivät mm. TOOL ja Kyuss relevanttia ja freeshiä musaa vanhoista aineksista, tai ainakin varkautensa ovelasti peittäen. Esim. yksikään Mötley Cruen "Girls Girls Girls"-levyn kappaleista EI voita mielikuvituksellisuudessaan Kyussin "Demon Cleaner"-kappaletta tai TOOLin "Stinkfist":iä. Jos mielikuvituksellisuus on A-B-Choruksen loputon kertaus, 2-3 soinnun demppaus-purkaus-demppaus-riffitys, E:stä jynssäävä basso, lätkä-lätkä-komppi ja ärisevät vokalisoinnit seksistä ja autoista biisistä toiseen, levy toisensa perään on sitä mielikuvistusta, niin ei siinä. Meikä ainakin tykkää syyä välillä kanaa ku ei jauhelihaa jaksa.

Ja Soolot, oh those pretty little things! Kuunteleppas pikkasen, esim. Kyuss, SG, AIC ja monet muut tuuttasivat niitä sooloja. Että se siitä argumentista. SOAD = häpeäpilkku? Disturbed on kyllä munkin mielestä aika jätettä, SOADi taas hyvä, vaikkakin heidän peak oli Toxicity-mestariteos. Ja taitoahan Armenian pojilla riittää, sitä ei vain ole pakko tuhlata 2 minuutin Floyd Rose-sooloihin.

21.05.06 23:24 <Angel69> Kaikki tulee muistamaan Led Zeppelinin, Ramonesin, ja Mötley Crüen, mut Kurt Kobainit sun muut häviäjät tulee olemaan vaan niit tähdenlentoi jotka tuli ja piläs kaiken hyvän, mitä varten musiikki oli jalostunu vuosikymmeniä.

Pieni ero Led Zeppeliinin, Ramonesin ja Mötley Cruen välillä on se että 2 ensimmäistä ovat vieläkin musiikillisesti relevanttia, aikanaan musakenttää uudistanutta artistia ja sitten tää viimeinen on vain artefakti ajaltaan, nostalgia-akti jota mennään kattoon keikalle että saadaan taas ne Spandex/Farkkuliivi/Vogue-sävärit päälle. Led Zeppeliiniä ja Ramonesia yhdistää myös yksi mielenkiintoinen seikka: niiden vaikutus myös, yllätys yllätys!, 90- ja 2000-luvulla tehtyyn musaan on huomattava. Samaa en voi sanoa Mötley Cruesta ja näistä muista puudelirokkareista. Onko häviäjä se, joka onnistui tekemään merkityksellistä musiikkia, vai se joka veti eniten kokkelia, eniten huoria ja teki paskimmat levyt. Päättäkääpä ite. Ja kyllä, musiikki jalostui vuosikymmeniä saavuttaakseen sen pisteen jossa bändien nimet olivat tyyliin WilDBoys tai RockTigerz, joissa soittivat jäsenet nimeltään Zakky Zafari, Tommy Love, Biff Whizkey ja Rikki Random. Ja ne 2 minuutin kitarasoolot, kyllä, niiden takia rock keksittiin.