IRC-Galleria

Meikästä Faith No More on muute ehkä parasta mitä 90-luvulla on tuotettu, oha tosin "The Real Thing" niin kova lätty että Suuret Muinaiset approves also - Iä! Iä!

Hommahan ajoittuu vuoden 2006 kesäkuuhun, jolloin hommasin edulliseen 5e hintaa "King For A Day / Fool For A Lifetime"-CD:n käytettynä levyliike Fennica Recordsista Helsingistä, tuosta Suomen kiistattomasta häpeäpilkusta. Levyhän paljastui välittömästi modernin ajan mestariteokseksi, rannalle unohtuneeksi artefaktiksi jonka pintaa raaputtamalla paljastuu hiottu timantti. Jännän "KFAD/FFAL"-levystä tekee se, että bändi oli käymässä läpi melkoista kuohuntaa yhtyeen potkittua Jim Martinin pois, ja tämä oli korvattu Mr. Bunglen Trey Spruancella nauhoitus-sessioiden ajaksi. Levy on ehkä FNM:n sekopäisin, mutta jollain sairaalla ja kosmisella tavalla ehein kokonaisuus koko FNM:n diskografiasta. Levyhän starttaa klassisella kuninkuus-kentällisellä kuten Angel Dustikin: "Get Out", "Richochet" ja "Evidence" Kingillä, "Land Of Sunshine", "Caffeine" ja "Midlife Crisis" Dustilla. On muuten saatanan hankala lähtä vertailemaan paremmuudessaan näitä triplettejä. Monihan kääntyisi tässä vaiheessa Dustin puoleen, johtuen King For A Dayn ultimaattisesta unohduksesta sekä tahallisesta lokaanvedosta 90-luvun rockmedian toimesta.

Angel Dustilla ja King For A Dayllä FNM on kiistatta parhaimillaan, Gould-Bordin-Bottumin jämptisti linnoittama tausta luo Pattonin vokaaliakrobatialle uskomattomat viitteet ja prameat puitteet. Martin & Spruance vastaavat hileen ja nestemäisen kullan roiskimisesta keitokseen, tuoden sivumakunaan metallista kitkeryyttä ja kromista väriä keitoksen kuplivaan pintaan. Monet Patton-fanit sivuuttavat muun bändin, varsinkin Gouldin ja Bordinin osuuden, Faith No Moressa. Ymmärrettävästi kylläkin, koska Patton on vokalistina aivan omaa luokkaansa, niin luovuudessa kuin taidossaan adaptoida erilaisia tyylejä DM:sta suoraan Las Vegas-viihdemusaan. Mutta FNMstä tekee ainutkertaisen juuri Gouldin bassottelu ja Bordinin trap-etsointi. Gould luo pinkeitä, funkahtavia ja progeilevia tekstuureja ja bassomattoja Bordinin yyber-rytmikkään ja jämptin kömmyytyksen päälle, jättäen Martinin/Spruancen/yms. kitaroinnin paikka paikoin pelkän statistin rooliin. Kompin nitoo yhteen Bottum, luoden mattoja ja tekstuureja liimaten kaikki palaset yhteen. Häkellyttävää soitantaa, FNM:n soitossa kuplii pinnan alla jatkuvasti. Huikaiseva ryhmä, huikaisevia levyjä.

Suosittelen kaikille lämpimästi kirjoituksessa mainittuja levyjä, jos vain haluatte vaihtelua geneeriseen muusiin, jota syötetään meille jokaisesta ovesta ja ikkunasta.