IRC-Galleria

- OH NOES IT'S A DOOM METAL CAT INVASION DUNT HURT MAH BAHBIEEZ PLLZ MR DOOM METAL CAT OH NOES NOT WITH DAT KNIFE OH NO NO NONONONO DON'T OH NO I DUNNO WHAT SHOULD I DO WITH DIS SITUATION OH NOES MR CATMANDOO OH NOES


- OH SORRY MR, I WAZ ZUST ASSKIN' WHERE'S DA NEAREST DISCOTEQUE I WAHNA DANZ WITH MAH BAHBEE ALL NIGHT MR.

- AH SO, IT'Z ZAST AROUND DA CORNER MR DOOM METAL CATMAN

- DANKS, NAH I'M GOHNA GO JAHMIN WITH MAH BAHBEEGIRL

- HAVE FUN MR CATMAN

- AH WILL, DANKS

Vittu krokotiili jammaa iha vitusti c'mon

Jouni soitti mulle puhelimella, vaan kertoakseen että en oo yksin.

Jumalauta Bjorkin Brantti toimii, idiot jammin' supreme groove machine.

- Hey, monkey boy! Why aren't you employed?

- 'Coz i'm jammin!

-Hey, monkey boy! Why aren't you employed?

-'Coz man, i'm, i'm jammin!

DEATH METAL FVCKKER

Kävimme sporttaamassa opistomme 2 kuunnelmaa ja 7 dokumenttia Tornion radiofestivaaleilla, mutta ikäväkseni joudun toteamaan että voittoa tahi kunniakirjoja ei meidän opistollemme sadellut, damn. Mutta taso oli kova, sitä en mä kiellä. Kuitenkin olimme henkisiä voittajia, eroituimme aiheiltamme huomattavasti muista opistoista, mainittakoon niistä esim HEO, ToKem AMK ja TTVO. Jotenkin tämän vuotisia dokkareita vaivasi jonkinlainen vakavuus ja ehkä omaan makuuni liian taiteellinen ja pateettinen toteutus, mutta huikeuksista mainittakoon voittajatyö "Nuuskamuikkunen", joka kuvasi briljantisti ihmisen ikuista yksinäisyyden tunnetta ja kaipuuta jonnekkin kauas, todella kouraiseva työ. Oulun AMK:n kätilötrilogia oli myös mainio, joskaan yksittäisten töiden kanto oli ehkä hivenen heikonlainen.

Oma dokkarini "1UP! Kansa pelasi - Pojat kertovat" herätti hilpeyttä ja nostalgisia purkauksia joissain osanottajissa ja tuomariston jäsenissä, mutta kuten osasin arvata, jengi jakaantui aikalailla kahtia: joko siitä pidettiin tai sitä vihattiin. Ymmärettävästi dokumenttini kohdeyleisö oli rajattu tarkkaan: se luultavasti upposi juuri siihen jengiin joka on viettänyt nuoruutensa hakatessa NESiä, SNESiä, Megadriveä sekä klassisimpiä tietokonepeli-eepoksia, kuten Red Alertia.

Aihe jää ymmärrettävästi ulkopuoliseksi henkilöille, jotka eivät ole ikinä hakanneet Mega Man 2:sta silmät punaisena myöhään yöhön tai ohjanneet Neuvostoliiton panssariarmeijoita tosiaikaisesti läksyjen teon kustannuksella. Myönteistä palautetta tuli etenkin haastateltavien innostuksesta, joka tarttui ja välittyi myös yleisöön. Dokkarin hektisyys oli myös ehdottomasti aiheensa näköinen. Henkilökohtaisesti liikutuin festareiden tuottajan/tuomarin Hannu Kariston, jonka olen tavannut jo aikaisemmin, komentti dokkarista: "Tämän jälkeen ymmärtää sinua paremmin.", viinan polttamien aivosolujeni takia kommentti ei ole sanan tarkka mutta kuitenkin sinne päin. Kaunista, meitsi diggas.

Suosikkini dokkareista oli ehdottomasti opistomme Riikan korkokengistä tekemä dokkari "Koron Nousu", joka oli kepeydessään mutta myös analyyttisyydessään todella fantastinen. Useat naurut ja kehut kerännyt dokkari ei kuitenkaan kirvoittanut edes kunniamainintaa, josta olen hyvin pettynyt. Hyi hyi. Mutta ensi vuoteen siis, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Vittu mää vihhaan heviä, kristus. Metallimusiikin tiettyjä genrejä meikä sporttaa (Doom, Death, Black, Avantgarde) mutta Classic Heavy Metal nostaa mun selekäkarvat pystyyn, hyi vitun vittu. Joka vitun asia on nykään heviä ku se vitamiininsa unohtanut Lahtelainen ripuliranne kiikas ittensä keskinkertaisesti keskikertaisen laulukilpailun voittoon ja Lordi voitti euroviisut. Hyi vittu, hevi on paskimmillaankin parasta.












HYI.

Eilettäin oli opistolla futuristiset bileet, teemana oli vuosi 3050. Ilta oli poikkitaiteellinen sekoitus Haddawayn "What Is Love?"-kappaletta ja Kraftwerkin "We Are Robots"-meininkiä. Muut olivat verhoutuneet folioon ja kelmuun, meikä veti Streetwalkin' Pimp Thunder meiningillä, ainesosat: törkeen siistit Plehat (aurinkolasit), Brokeback Mountain-farkkurotsi, pähee kauluspaita ja rintakarvoitus. Olin humalassa.


Hyvät ihmiset, minä tanssin. Kyllä, minä tanssin eilen.

Henkilökohtainen tuttavuuteni Pohjois-Amerikkalaiseen 60-luvun R&B/rockmusiikkiin alkoi ollessani 14-vuotias, vuonna 2000. Ostin sateisena 14-vuotispäivänäni itselleni The Sonics-yhtyeen debyyttipitkäsoiton nimeltään "Here Are The Sonics". Kyseinen levy oli tajunnanräjäyttävä kokemus 14-vuotiaalle nuorelle rockdiggarille, vuonna 1965 levytetty paketti, johon oli kiteytynyt Brittiläisen R&B-invaasion importatut hedelmät, raivoisa Tacomalainen teiniangsti, kehno soittimien käsittelykyky sekä pitelemätön seksuaalinen draivi. The Sonics oli tuhansien kaltaistensa tuntemattomien superbändien lailla pistetty kasaan Rolling Stonesin, The Whon, The Pretty Thingsin yms. sekä tietenkin mimmien innoittamana kuusikymmenluvun alkukahakoissa. Brittiläisiin virkaveljiinsä verratessa nämä yhtyeet olivat pintapuolisesti todella avuttomia: Ei suoranaista käsitystä/kuulohavaintoa mustan rytmibluesin suurista nimistä, Brittiläisen taidekoulu-estetiikan puute sekä minimaalinen soittotaito verratessa Vanhan Kuningaskunnan moppitukkiin. Jenkkinuoret korvasivat soittotaitonsa puutteet soittamalla helvetin lujaa ja rujon kulmikkaasti apurimaisia plagiaattejaan Brittikolleegojen hiteistä, muoto puoli haettiin rapakon toiselta puolen ja siihen lisättiin aitoamerikkalainen Burgerimentaliteetti: rahaa, mimmejä, rytinää, bileitä.

Legendaarinen Rock-kriittikko/Kitaristi Lenny Kaye kokosi vuonna 1972 "Nuggets"-kokoelman, joka piti sisällään näitä 60-luvun jenkkiläisten teiniopportunistien one-hit-wonder-tyyppisiä bändejä sekä niitä, joiden suosio ei ollut juurikaan levinnyt treenikämppänä toimineen autotallin ulkopuolelle. "Nuggets"-levyn sisältämä tavara on huikaisevaa: The Sonicsin raivotautista full-tilt-R&B:tä, The Standellsin lonksuvaa popbluesia, Electric Prunesin vihaista hampurilaispsykedeliaa, Chocolate Watch Bandin misogynististä psykedeliabluesia, The Leavesin oivaltavaa Garagefolkia sekä kymmeniä muita ajan unohtamia teiniryhmiä. Koska armon vuosi '72 oli armottoman tilulilu-progen kulta-aikaa, on sanomattakin selvää että kyseinen kompilaatio jäi hävettävän vähälle huomiolle ilmestymisvuonnaan. Intohimoiset musiikkidiggarit sen sijaan haistoivat nestemäisen timantin ja holvasivat itselleen kappaleen tuota mystistä, unohdettua 60-lukua, joka oli lähellä mutta silti niin kaukana. Nykyään "Nuggets" on käsite, pop-kulttuurin mystinen Rosettan kivi, artefakti svengaavalta ajalta, jonka jokainen musiikkidiggari olisi halunnut kokea itse. Vuonna '72 se li vain outo kappale homeenhajuista, yksinkertaista paukutusta kouralliselta köykäisiä autotallibändejä. "Nuggets" ehti kuitenkin kylvää hehtaaritykillään sympaattiset siemenensä mehevän multaiseen maastoon: aikalaiskertomusten mukaan "Nuggets" pyöri varsin vinhaan useissa Lontoolaisissa kotibileissä ja rokkikuppiloissa, joissa hengasi useita tulevia punk-tähtiä, jotka tultiin tuntemaan myöhemmin mm. The Damnedin ja Sex Pistolsin riveistä. Patti Smith Groupin "Horses"-LP kuulosti epäilyttävän 60-lukuisalta, asialla saattoi olla jotain tekemistä kitaristinsa Lenny Kayen kanssa. The Ramones vaikutti moppikampaustensa ja soinnutustensa kanssa hivenen garageiselta, Dead Boys levytti "Young, Loud and Snotty"-levyllensä coverin Syndicate Of Soundin "Little Girl"-hitistä, BTW, kyseinen kappale löytyy Nuggetsilta. "Nuggets" antoi aseen Lontoon, New Yorkin ja muiden metropolien progepieruiluun väsyneiden nuorten nihilistien käteen: on täysin luvallista soittaa kömpelösti ja möykätä saatanallisesti vain siksi että se on vitun siistiä ja lystiä, rokin soittamiseen ei tarvita vuosien raga-skaalojen ja neo-klassisen musiikin opettelua. On täysin luvallista pistää bändi pystyyn ilmaistaakseen itseään, vaikka soittotaito lähentelisikin Def Leppardin rumpalin menestystä kädenvääntökilpailussa. On luvallista perustaa bändi sen takia että panettaa ja haluaa elää niin paljon, että ei pysy nahoissaan.

Garagerock revival alkoi enemmän tai vähemmän virallisesti vuonna 1979, Bomp!-levylafkan pomon Greg Shawin kokoaman "Pebbles"-kokoelman menestyksen myötä, jolloin myös "Nuggets" nousi nykyiseen arvostukseensa. 70-luvun lopulta 90-luvun alkuun asti maailman niemet ja notkot olivat pullollaan pastellipaitoihin ja Voxin "Phantom"-kitaroihin sonnustautuneita moppitukkaisia nuoria. Mutta siinä missä 60-luvun autotallibändit olivat soittaneet aikansa tuoreinta listamusaa tai ainalin siihen viittaavaa möykkää aikansa moderneimmalla tekniikalla, oli tämä uusi aalto puhtaasti "revival". 60-luvun rytinästä imettiin itseensä niin muoto kuin sisältökin, pureutamatta alkuperäisten esittäjien alkuperäisiin vaikuttimiin. 95% Revivalin bändeistä jäikin kasvottomiksi nuoleskelijoiksi, jotka puskivat läpi siitä, missä aitaa ei ollut ollenkaan. Verrattaen tähän revivaliin, originaalia autotallirockia muistuttivatkin esteettisesti enemmän juuri 70-luvun lopun Punk/New Wave, 70-80-lukujen vaihteen Power Pop-liikehdintä sekä 90-luvun alun Grunge. Nämä ottivat vaikutteensa Garagesta fiksummin, napaten sieltä täältä hyviä juttuja, pitäen alkuperäisen "Fuck Yeah"-mentaliteetin, viitaten fiksusti esi-isiin mutta vetäen silti aikansa oloista musaa.

Tänä päivänä kuunnellessani esim. juuri "Nuggets"-kokoelmaa ja verratessani sitä vaikkapa Sweatmasterin, Slideshakerin, Jetin ja Kings Of Leonin levytyksiin, on vaikea huomata noiden suoria yhteyksiä svengaavan 60-luvun kadonneisiin teiniraketeihin, asenteiden samankaltaisuus on kyllä aistittavissa mutta täysin suorat musiikilliset viittet ovat ainakin todella hyvin haudatut, jos kohta ovat edes olemassa. Tämä ei missään nimessä ole pelkästään huono asia, sillä tästä johtuen suuresti pelätty Geneerisen Derivaation peikko on ainakin näiltä osin karkoitettu. Mutta en voi olla panematta merkille että nämä nykyiset "Garagerock" nimet eivät olisi omalla tavallaan hyvinkin geneerisiä jyrääjiä, tallaten omaa, varsin kulutettua polkuaan. Verrattessani tätä tuoretta ravistelua tuohon raihnaiseen, esi-historialliseen sheikkaukseen, koin jännittävän elämyksen: Esim. Count Five, Electric Prunes, The Standells ja vaikkapa Love kuulostavat tänäkin päivänä varsin raikkailta, rytmikkäiltä ja TUOREILTA. Esim. The Standellsin hitti "Dirty Water" on rytmisesti todella ovela ja maukas kappale viritetyllä shuffle-kompillaan ja eksentrisellä fillailullaan, Count Fiven "Psychotic Reaction" nousee komeaan liitoon komppikitaran ja nakuttavan rumpaloinnin nitoessa biitin jopa Country-musaa muistuttavaan letkeyteen. Chocolate Watch Band ruhjoo "Sweet Young Thing"-kappaleeseensa rouhean Bluesriffin päälle kireää sitaria, 13th Floor Elevators taas ymppää hittiinsä "You're Gonna Miss Me" sadan Moog-syntikan lailla pärisevän mikitetyn savikannun ja Music Machinen "Talk Talk" kelaa alle kahteen minuttiin 7 erilaista osaa, odottamattomia kompin käännähtelyjä ja yleistä odotusta. Kuunnellessa sitten tällaisten esitysten jälkeen oikeastaan mitä tahansa nykyistä rokkiretkuetta, havaitsee kuulevansa varsin valmiiksi pureskeltua pullaa: kokelufaktori on vedetty minimiinsä ja päätetty pysyä siinä vanhassa toimivassa juntassa. Tässähän ei ole mitään vikaa, mutta syötyään ämpärillisen verran nuudeleita, alkaa sielu huutaa pikkuhiljaa sitä kokolihapihviä.

Rock ei ole muodoltaan juuri uudistunut viimeisen 40 vuoden aikana, mutta se ei taas sulje pois sitä vaihtoaehtoa, etteikö saisi ja pitäisi etsiä musiikkinsa jotain uusia tuulia ja vaikuttimia. Tässä asiassa 60-luvun Garagerock bändien pitäisi olla aikanamme esikuvia: ne etsivät aikanaan musiikkiinsa uusia suuntia uusimmalla tekniikalla, välillä siinä onnistuen ja välillä taas vähemmän onnistuen, luoden prosessin aikana pieniä musiikillisia helmiä. Tietyn pohjan omaksuttuaan, he kokeilivat venyttää alma materinsa rajoja. Tämän kauniin ajatuksen mielestäni on omaksunut kirkkaimmin 90- ja 2000-luvuila Primal Scream, joka naitti "Screamadelica"-plätyllään rohkeasti uusimpia tanssimusa-suuntauksia ja tekniikkaa kitararockiin, vain palatakseen siitä Rollari-rockiin ja siitä taas Vanishing Pointin kautta rujoon punkrockin, dubin ja electronican ristisiitokseen.

Nakataanpa pallo juuri sinulle, rakas lukija. Nappaappa karvaiseen kätöseesi "Nuggets", "Pebbles", "Here Are The Sonics", "Electric Lollipop" tai joku muista lukemattomista 60-luvun Garage-levytyksistä ja muodosta oma johtopäätöksesi. Saatat yllättyä varsin positiivisesti.

Ari Koivunen on munaton hevikaraoke-torpedo.