IRC-Galleria

Eilen klo 22:00 - 01:00 yöradio.

Klo. 2:00 nukkumassa, unta vasta 2:30

Herätys 6:00

Bussissa 6:55

Tampereella 7:45

Juna Helsinkiin 8:07

Itä-Pasilassa/Vallilassa n. 9:20

Juna Pasilasta Tampereelle n. 11:15

Tampereella n. 13:00

Suoraan töihin tekemään uutisia.

Illalla pitäis ilmeisesti juoda.

Jumalauta ku väsyttää, meleko huumeinen fiilis :DD

np: The Starz - Cherry Baby

Vittu, menkääpä kattomaan yhteisö "Vince Neil on murhaaja", siellä nimittäin semmosta nuoruuden Glam Rock-paatosta että meikällä meni puurot ja rössyt vittu vähä väärään kurkkuun. Huippua!

Tässä kun töissä olen ja valvon Radio Moreenin iltalähetystä, vaihdoin minidiscin soittimeen jotta David Mawbyn "Shakin' All Over" voisi jatkua täyden puolentoista tunnin mittansa. Painoin sulavasti Sonyn rakentaman MD-soittimen play-namiskaa välttäen nolostuttavan radiohiljaisuuden. Sitten se iski:

np. Yes - Owner Of A Lonely Heart


HYIVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVVV

TIIDYDYYDYYDYY TIIDYDYYYDYYDYYDYYYYYYY TIDITIIDITIIIIIIIIIIIDIDYDYYYTYTYYTYYTYYYYYYYYY TIIDYTIIDIIDIIDIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII


SIDDHARTHA GAUTAMA OH YEAST

Ooh! Doomcore/Sludgecrust/Necrofvck/whatever bändi Kylesa nappas kyllä vitusti nyt! Tiukkaa myllytystä, ei mittää armo_hommia anna nämä veitikat, fuzziset kitarat pärisee niin vitusti. Meikä arvostaa, sanoisinko että jopa hivenen hengenheimolaisuutta Hebosagilin kanssa havaittavissa. I LIKE A LOT.

http://www.myspace.com/kylesa

Pittää vielä tuo Baroness tsekata, että oisko yhtä kylymää tavaraa.

Vittu olin eilen huumeisapäissään, PÄSOM. Rabl.

np. Meiko Kaji - Flower Of Carnage

Meitsi ei ole ihan varma että kumpi on maailman siistein saundi: Josh Hommen murskaava kitaravalli, joka potkaisee Gardenian alkuun vaiko Scott Reederin basso, joka sytyttää koko homman liekkeihin?

Kyllä sähkökitarat ja bassot on maailman siisteimpiä vehkeitä ja pelejä heti putkivahvistimien, efektipedaalien, rumpujen, levyjen, 7" vinyylisinkun kansien ja kahvin jälkeen. Esimerkiksi kitara ja basso on ainoita asioita jotka tuntuu kunnolla munissa ja luissa potkun ohella, esim. toissa päivänä kuulostelin Hebosagilin tuoretta "Cosmic"-EP:tä stereoistani niin hokasin että: "DAMN ku nää bassot tuntuu muuten rintakehässä.". Volyymit olivat vain siinä 17 pykälän paikkeilla(goes up to 32). Normaali rokettilevy alkaa tuntua kehossa vasta siinä 23 pykälän kohilla, Hebosagil pääsi sitten suoraan Electric Wizardin ohella meikän paskastereobassboom-testin voittosijoille.

Ehkeipä tämä ole ollenkaan outoa: Hebosagilin "Cosmic"-EP:llä käytetty bassosetup, aktiivimikitetty Washburn XB-120 / Electroharmonix Big Muff / 100w Carlsbro Stingray Bassamp (1x15") / C-vire (muistaakseni C), ei suostunut menemään nauhalle normaaleilla basso/kitaramikeillä (merkki muistaakseni Sennheiser) vaan beissit jouduttiin ottamaan narulle bassarimikeillä, jotka nekin menivät auttamatta tukkoon äänenpaineesta. Vitun äijjää.

Todellakin, Hebosagilin "Cosmic"-EP on tulossa touko/kesäkuun vaihteessa, se tulee vetämään Suomen metalliskeneä pitkin korvia ja raahaamaan sen hiuksista pihalle potkittavaksi. Mutiloinnin jälkeen se pyyhkii munansa olohuoneen verhoihin. Ilman ystävätasoitustakin: HUH HUH. Harvoin, jos ikinä, olen kuullut näin kylmän apokalyptista levyä. Tuomionläheinen tunnelma tiivistyy karun kolisevien ja murisevien saundien myötä ja kuten edellä mainitsin: yksi pahaperseisimmistä bassosaundeista. Avantgardistista Crust/Doom Metal-mättöä rockmaisin vivahtein ja rakentein, todella mysteeristä menoa. Duunatkaa ittellenne ku tulee, se on ilmainen.

"TATATATATATATATTATATATATAT! BLAMMO! BLAMMO! GIVE 'EM HELL, PIKE! TATATATATATATATATATATATATA AAARGH!"

Vaikka olenkin varsin leppoisa ja easy goin' veikkonen näin siviilissä, tykkään kuitenkin katsella leffoja joissa on runsaasti ampuma-asesplatteria, tuhansia savuavia hylsyjä ja elottomana lojuvia rikkiammuttuja ihmisen kuoria. Väkivalta ei kuitenkaan saa yleensä olla itseisarvo, varsin kauhulla olen usein katsonut Chuck Norriksen & Steven Seagalin läpirynnimiä, torajyvän älykkyysosamäärällä varustettujen Hollywood-kässäröitsijöiden ripunmakuisissa voimatripeissä vääntämiä Pro-Patrioottisia idiotismin & katkaistujen käsivarsien ylistyksiä. Tosin välillä on kiva rentoutua esim Sonny Chiban tähdittämän "Street Fighter"-leffan tai jonkin muun eksploitatiivisen violenssimätön parissa ja vain ihastella roskan ja campin kultaamaa töryn estetiikkaa.

Kaksi hienointa näkemääni leffaa, joissa tuo punainen neste roiskuu kaaressa ja Beretta 92F tai Colt M1911 laulaa makaaberia aariaansa kuolevasta lihasta, ovat ehdottomasti Sam Peckinpahin "The Wild Bunch" ja John Woon "A Better Tomorrow".

"The Wild Bunch" on neljän vanhan rikollisen viimeinen, alakuloinen ja paahtava tour dé force aikaa ja muuttuvaa länttä vastaan. Modernisaatio ja ennen niin villiin länteen saapuva sivistys ovat ajamassa ohi näistä vanhan ajan lännen raffeista rikollisista. Elokuvan alussa tapahtuva pankkiryöstö pienessä Teksasilaiskaupungissa muuttuu silmittömäksi verilöylyksi armoitettua joukkoamme jahtaavan rautatiefirman palkkaaman palkkasoturijoukkion avatessa tulen keskellä kaupunkia. Seuraava kohtaus muutti koko western-genren luonteen Italialaisten ns. spaghettiwesternien ohella: kiihkeä leikkaus kuvaa kiväärien luotien repivän viattomien siviilien lihaa veriseksi massaksi näyttävissä hidastuksissa, pakokauhu ja kaaos on käsinkosketeltava. Epäonnistuneen ryöstön jälkeen henkiinjäänyt anti-sankarijoukkiomme päättää siirtyä sisällissotaa käyvään Meksikoon suorittamaan viimeisen keikkansa, ryöstämään Yhdysvaltain Ratsuväen asekuljetuksen meksikolaiskenraali Mapachen laskuun. Erinäisten juonenkäänteiden ja meksikolaiskapinallisten symppistelyn jälkeen joukkio päättää pelastaa ryhmänsä meksikolaisjäsenensä Angelin kenraali Mapachen kynsistä, joka joukkoineen on epäinhimillisesti kiduttanut tämän raukkaparan henkihieveriin. Mapachen suorittama kotikutoinen nielurisaleikkaus (ns. Throatcuttin') Angelille laukaisee Hurjan Joukkomme viimeisen amokin maailmaa ja moraalista vääryyttä vastaan: häikäisevässä kahdeksan minuuttisessa Joukkiomme teurastaa kirjaimellisesti satoja meksikolaissotilaita, siviilejä ja luultavasti kulkukoiria ja kissojakin, saaden itse verisesti surmansa: alussa annettu lupaus on siis vihdoinkin lunastettu.

Kyllä, edellinen selostus on naiivi ja hätäisesti kirjoitettu antaen "The Wild Bunch"-pätkästä kuvan jonkinlaisena sekoituksena Chuck Norris-maista äpyilyä ja Disney-leffaa, mutta "The Wild Bunch", eli suomeksi "Hurja Joukko" on ennen kaikkea kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, kunniasta varkaiden kesken ja ajasta, jolloin rautaiset miehet ajettiin pois rautaisten laivojen tieltä. "The Wild Bunch" kertoo tarinan miehistä, joiden ainoa tapa kommunikoida on väkivalta, miehistä jotka olivat katoamassa vanhan lännen myötä. Huuliharppukostajaa lainaten ja referoiden: "The Wild Bunch" on elokuva katoavasta rodusta, Miehestä.

Lattapäisimmille äpyleille, jotka hakevat elokuvistaan vain lihaksia ja luoteja, mainittakoon että sama jättää tämä mestariteos katsomatta, se saattaa nimittäin vaikuttaa elämäänne ja elokuvamakuunne positiivisesti. "A Better Tomorrow"-rainan käsittelen myöhemmin, siihen asti: pitäkää huolta.

Pike Bishop: [talking about the railroad] There was a man named Harrigan. Used to have a way of doin' things. I made him change his ways. A hell of a lot of people, Dutch, just can't stand to be wrong.
Dutch Engstrom: Pride.
Pike Bishop: And they can't forget it... that pride... being wrong. Or learn by it
Dutch Engstrom: How 'bout us, Pike? You reckon we learned - bein' wrong, today?
Pike Bishop: I sure hope to God we did.

-"The Wild Bunch", 1969. Directed by Sam Peckinpah

Kuuntelin tänään jo ties monettako kertaa Dinosaur Jr:n "Beyond"-levyn lävitse ja edelleen se onnistuu häikäisemään intensiivisellä inhimillisyydellään, harvoista yhtyeistä todellakaan paistaa enää näinä päivinä "ihmisyys" ja soittajien persoona lävitse yhtä lämpimällä tavalla. Dinosaur Jr.n kerroksittaiset ja sydämeen käyvät säröiset kitaravallit, punkin dynamiikalla siunattu rytmisektio ja J. Mascisin epävarmat ja arat vokaalit vetävät mukaansa omaan maailmaansa, emootiot vaihtuvat epävarmuudesta rakastumiseen siitä itseinhoon, melankoliaan ja ikävään. Levyn jälkeen jää autuas, hivenen surumielinen katharsis. Tällaisia levyjä ei todellakaan tehdä liikaa, levyjä joita kuunnellessa tuntuu kuin omaa rintalastaa revittäisiin auki ja sydän jätettäisiin sykkimään paljaaksi ulkomaailmalle. Todella piristävää ja ilahduttavaa, poseerausvapaata rock-musiikkia. Kun tietää kuka on, niin ei tarvi esittää mitään. Jos arvioisin plattoja esim. Soundiin tai Rumbaan niin nakkaisin suoraan ja epäilemättä täydet 5 tähteä.

Tässä kirjoittaessa kuuntelen The Wildheartsin uusinta, bändin itsensä mukaan nimettyä räiskälettä ja on todettava että näin 2 biisin perusteella on The Wildhearts lunastanut paikkansa vuoden 2007 kovimpien levyjen Top viitosessa. Jos The Wildhearts pitäisi jotenkin kuvailla jengille niin päätyisin jotenkin seuraavaan: 80-lukuinen Speed/Thrashmetal riffittely yhdistettynä upeisiin Cheap Trick ja Raspberries-vaikutteisiin maailmoja syleileviin melodioihin ja kertseihin, sekaan nakataan aimo annos 77' punkrockin särinää ja dynamiikkaa. Massan päälle ripotellaan toivoa, elämää, turhautumista, rakkautta ja loistavaa biisinkirjoitustaitoa. Eeppistä mutta hyvän tuulista Punkrockia koko rahan edestä, todella maukasta. Suosittelen lämpöisästi, itseasiassa jokaiselle rock-musiikin ystävälle täysin essentialia kuunneltavaa.

... DINOSAUR JR. - BEYOND (FAT POSSUM)

Rakastuin totaalisesti kuunnellessani levyn myspacesta, tuosta Amerikan IRC-Galleriasta, kokonaisuudessaan. Mä oon todella liikuttuneessa tilassa, uskomaton levy. Harvoin tulee kyyniselle rock-opportunistille tällainen fiilis näinä nopeutuvina ja imperialistisina päivinä, päivinä jolloin musiikillista laatua kovempia kriteerejä musiikin teossa ovat pillifarkkujen lahkeen kapeus, shemaghin väri sekä coolein Fender Telecaster Thinline '72. Dinosaur Jr. yhdistää kirpeät pop-melodiat, rouheat särökitarat, introvertin ilmaisun, melankolian ja Neil Young-sooloilun tavalla johon ei juurikaan kukaan pysty. Luoja mikä levy, mä olen myyty.

Ironista on että vuonna 2007, 20 vuotta "You're Living All Over Me" platan julkaisun jälkeen, Dinosaur Jr:n keski-ikäiset ukot tulevat ja tunkevat luuta kurkkuun nuoremmille, "innovatiivisimmille" ja "dynaamisille" alternative-bändeille pelkästään jo asenteellaan. Biisithän ovat tällä levyllä ihan ylivertaisia osoituksia Lou Barlowin ja J.Mascisin taidosta puristaa pieniä hetkiä elämästä kauniiden pop-kappaleiden muottiin.

Tee itsellesi palvelus ja osta Dinosaur Jr:n "Beyond", et tule pettymään. Minäkin nimittäin ostan.

http://www.myspace.com/dinosaurjr