"TATATATATATATATTATATATATAT! BLAMMO! BLAMMO! GIVE 'EM HELL, PIKE! TATATATATATATATATATATATATA AAARGH!"
Vaikka olenkin varsin leppoisa ja easy goin' veikkonen näin siviilissä, tykkään kuitenkin katsella leffoja joissa on runsaasti ampuma-asesplatteria, tuhansia savuavia hylsyjä ja elottomana lojuvia rikkiammuttuja ihmisen kuoria. Väkivalta ei kuitenkaan saa yleensä olla itseisarvo, varsin kauhulla olen usein katsonut Chuck Norriksen & Steven Seagalin läpirynnimiä, torajyvän älykkyysosamäärällä varustettujen Hollywood-kässäröitsijöiden ripunmakuisissa voimatripeissä vääntämiä Pro-Patrioottisia idiotismin & katkaistujen käsivarsien ylistyksiä. Tosin välillä on kiva rentoutua esim Sonny Chiban tähdittämän "Street Fighter"-leffan tai jonkin muun eksploitatiivisen violenssimätön parissa ja vain ihastella roskan ja campin kultaamaa töryn estetiikkaa.
Kaksi hienointa näkemääni leffaa, joissa tuo punainen neste roiskuu kaaressa ja Beretta 92F tai Colt M1911 laulaa makaaberia aariaansa kuolevasta lihasta, ovat ehdottomasti Sam Peckinpahin "The Wild Bunch" ja John Woon "A Better Tomorrow".
"The Wild Bunch" on neljän vanhan rikollisen viimeinen, alakuloinen ja paahtava tour dé force aikaa ja muuttuvaa länttä vastaan. Modernisaatio ja ennen niin villiin länteen saapuva sivistys ovat ajamassa ohi näistä vanhan ajan lännen raffeista rikollisista. Elokuvan alussa tapahtuva pankkiryöstö pienessä Teksasilaiskaupungissa muuttuu silmittömäksi verilöylyksi armoitettua joukkoamme jahtaavan rautatiefirman palkkaaman palkkasoturijoukkion avatessa tulen keskellä kaupunkia. Seuraava kohtaus muutti koko western-genren luonteen Italialaisten ns. spaghettiwesternien ohella: kiihkeä leikkaus kuvaa kiväärien luotien repivän viattomien siviilien lihaa veriseksi massaksi näyttävissä hidastuksissa, pakokauhu ja kaaos on käsinkosketeltava. Epäonnistuneen ryöstön jälkeen henkiinjäänyt anti-sankarijoukkiomme päättää siirtyä sisällissotaa käyvään Meksikoon suorittamaan viimeisen keikkansa, ryöstämään Yhdysvaltain Ratsuväen asekuljetuksen meksikolaiskenraali Mapachen laskuun. Erinäisten juonenkäänteiden ja meksikolaiskapinallisten symppistelyn jälkeen joukkio päättää pelastaa ryhmänsä meksikolaisjäsenensä Angelin kenraali Mapachen kynsistä, joka joukkoineen on epäinhimillisesti kiduttanut tämän raukkaparan henkihieveriin. Mapachen suorittama kotikutoinen nielurisaleikkaus (ns. Throatcuttin') Angelille laukaisee Hurjan Joukkomme viimeisen amokin maailmaa ja moraalista vääryyttä vastaan: häikäisevässä kahdeksan minuuttisessa Joukkiomme teurastaa kirjaimellisesti satoja meksikolaissotilaita, siviilejä ja luultavasti kulkukoiria ja kissojakin, saaden itse verisesti surmansa: alussa annettu lupaus on siis vihdoinkin lunastettu.
Kyllä, edellinen selostus on naiivi ja hätäisesti kirjoitettu antaen "The Wild Bunch"-pätkästä kuvan jonkinlaisena sekoituksena Chuck Norris-maista äpyilyä ja Disney-leffaa, mutta "The Wild Bunch", eli suomeksi "Hurja Joukko" on ennen kaikkea kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, kunniasta varkaiden kesken ja ajasta, jolloin rautaiset miehet ajettiin pois rautaisten laivojen tieltä. "The Wild Bunch" kertoo tarinan miehistä, joiden ainoa tapa kommunikoida on väkivalta, miehistä jotka olivat katoamassa vanhan lännen myötä. Huuliharppukostajaa lainaten ja referoiden: "The Wild Bunch" on elokuva katoavasta rodusta, Miehestä.
Lattapäisimmille äpyleille, jotka hakevat elokuvistaan vain lihaksia ja luoteja, mainittakoon että sama jättää tämä mestariteos katsomatta, se saattaa nimittäin vaikuttaa elämäänne ja elokuvamakuunne positiivisesti. "A Better Tomorrow"-rainan käsittelen myöhemmin, siihen asti: pitäkää huolta.
Pike Bishop: [talking about the railroad] There was a man named Harrigan. Used to have a way of doin' things. I made him change his ways. A hell of a lot of people, Dutch, just can't stand to be wrong.
Dutch Engstrom: Pride.
Pike Bishop: And they can't forget it... that pride... being wrong. Or learn by it
Dutch Engstrom: How 'bout us, Pike? You reckon we learned - bein' wrong, today?
Pike Bishop: I sure hope to God we did.
-"The Wild Bunch", 1969. Directed by Sam Peckinpah